”En ole katunut päivääkään”

”En ole katunut päivääkään”

Tiia Känsäkoski on 24-vuotias metsäkoneenkuljettaja. Metsätrans lähti ottamaan selvää, miten nuori nainen on päätynyt miesvaltaiselle alalle ja hyppäsi Ponsse Scorpion Kingin kyytiin.

Aika usein sukupuolesta riippumatta tie metsäkoneen tai puuauton puikkoihin tulee veren perintönä. Pienestä pitäen kuljetaan yleensä isän kyydissä ja jossain vaiheessa päästään myös kokeilemaan ajamista tai nosturin käyttöä. Kaustislaisen Känsäkosken reitti alalle on tältäkin osin poikkeuksellinen, sillä niin sanottua sukurasitetta ei ole.

– Joskus varmaan ajattelin, että minusta voisi tulla vaikkapa parturi-kampaaja, mutta varsinaista lapsuuden unelma-ammattia mulla ei ole koskaan ollut, Känsäkoski aloittaa tarinansa, kun olen kavunnut keltaisen koneen kyytiin kuskin penkin taakse ja kaivanut muistiinpanovälineet esiin.

Valokuvausharrastuksensa myötä Känsäkoski päätyi hakemaan yläasteen jälkeen ammattikouluun opiskelemaan media-assistentiksi, mutta ei tullut valituksi.

– Osallistuin sitten vuoden mittaiseen ammattistartti-ohjelmaan, jossa haettiin sitä mitä haluaisi isona tehdä. Omaa juttua ei kuitenkaan löytynyt ja menin vielä 10-luokalle, hän jatkaa.

Kannuksen metsäopistosta ammattipätevyys, armeijasta yhdistelmäkortti

Lopulta idea tulevasta alan valinnasta alkoi hahmottua, kun Känsäkoski pääsi kaverinsa serkun ansiosta kokeilemaan ajokoneen ajamista. Se johti Kannukseen metsäalan opintoihin ja valmistumiseen kolme vuotta myöhemmin, keväällä 2014. Opintojaan Tiia kehuu monipuolisiksi ja käytäntöpainotteisiksi.

– Aloittelimme raivauksesta ja myös moottorisahaus sekä ajokone tulivat tutuiksi jo ensimmäisellä luokalla. Toisena vuonna päästiin harjoittelemaan motolla ja se tuntui itsestä mielenkiintoisimmalta. Kolmas vuosi oli sitten erikoistumisen aikaa, josta työharjoittelussa vierähti peräti neljä kuukautta.

Metsäopetuksessa luokalla oli 15 henkeä, mutta naisia vain yksi. Nyt muutama vuosi valmistumisen jälkeen Tiia arvioi, että luokkakavereista noin puolet on työllistynyt alalle. Muutama maanrakennuspuolen hommista ja osa jatkanut opintoja. Känsäkoski tie vei koulunpenkiltä armeijaan, jonka suorittaminen oli pitkään ollut haaveena.

– Minulla on kaksi isoveljeä, ja jotenkin olin aina ajatellut, että en halunnut olla tältä osin heitä huonompi, Tiia naurahtaa.

Veljien vaikutus on Tiian mukaan näkynyt lapsuudessa muutenkin.

-Leikit saattoivat olla enemmän poikamaisia. Muistan kuinka kerran aloin itkemään, kun sain sedältäni lahjaksi nuken.

Armeijassa asenne tyttöä kohtaan näkyi, ja jopa palveluksen kesken jättäminen kävi mielessä, mutta luonto ei kuitenkaan antanut periksi. Kuljettajapuolella vietetyn vuoden ansiosta mukaan tarttui hyvien muistojen lisäksi myös yhdistelmäajokortti, josta onkin ollut hyötyä nykyisessä työssä. Juuri haastattelua edeltävällä viikolla Känsäkoski hoiti itse koneen siirron firman ritiläautolla.

Työnhaun haasteet

Intin jälkeen Känsäkoski haki töitä lähialueen yrityksistä, niin kuljetusalalta kuin metsäkonehommiinkin. Yhdestä paikasta olikin jo alustavasti ollut puhetta, mutta luvattua soittoa ei koskaan kuulunut ja lopulta Tiiankaan puheluihin ei enää vastattu.

-Vasta aivan hiljattain kyseisestä yrityksestä otettiin yhteyttä ja tarjottiin paikkaa, mutta sanoin kiitos ei. Ehkä yritys ei ollut valmis palkkaamaan suoraan koulun penkiltä valmistunutta, mutta nyt kun työkokemus on koulinut tuottavaksi kuskiksi, niin olisinkin kelvannut, Känsäkoski kertoo.

Tiia arvelee, että myös hänen sukupuolensa saattoi vaikuttaa asenteisiin ja siihen, ettei valinta paikkoja täytettäessä osunut kohdalle. Tätä ei tietenkään missään sanottu suoraan, mutta sellainen mielikuva Känsäkoskelle on jäänyt.

-En kuitenkaan antanut sen masentaa.

Lopulta työpaikka löytyi Kaustisten Halpa-hallin elintarvikeosastolta. Tehtävä ei varsinaisesti vastannut koulutusta, mutta jotain työtä oli tehtävä ja noissa hommissa vierähtikin yhdeksän kuukautta.

Syksyllä 2016 Veteliläisellä Metsätyö Koskella oli motokuskin paikka auki. Tiialla koulusta valmistumisesta oli vierähtänyt jo yli kaksi vuotta ja hän ehti jo pohtia vieläkö hänestä olisi noihin hommiin.

-Kävin kuitenkin Juholla haastattelussa, ja melko pian hän kysyikin koska voin aloittaa. Kuulin jälkeenpäin, että hakijoita oli ollut yhteensä viisi, mutta erotuin edukseni aidolla kiinnostuksella tehtävää kohtaan. Myös armeijassa suoritettu yhdistelmäkortti ja sen tuoma mahdollisuus siirtoihin oli eduksi.

Nykyistä työyhteisöään Tiia kehuu vuolaasti.

– Meillä on hyvä yhteishenki, jossa toisia tuetaan ja autetaan. Esimerkiksi letkujen vaihdot saattoivat tuntua alussa hankalilta, kun koulun harjoitteluista oli jo vierähtänyt aikaa, mutta ajokonekuskilta sai tarvittaessa apua. Minkäänlaista vähättelyä en ole kohdannut, vaikka olenkin nuori ja firman ainoa nainen. Ajan samaa konetta yrityksen omistajan kanssa, ja etenkin Juholta olenkin saanut todella paljon vinkkejä omaan työhöni. Sellaisia pieniä juttuja, kuten miten kasoja kannattaa tehdä tai miten pikkunikseillä saan jätettyä turhia liikkeitä pois. Hänellä on todella rautainen ammattitaito ja melko nuoresta iästä huolimatta kokemus todella näkyy.

Koneyrittäjien liiton varatoimitusjohtaja Simo Jaakkolan arvion mukaan Suomen yli 6000 metsäkoneenkuljettajasta naisia on alle sata. Yksi näistä on 24-vuotias Tiia Känsäkoski Kaustiselta.
Tiia kehuu Ponssen Scorpion Kingiä parhaaksi koneeksi, jolla hän on päässyt työskentelemään. – Kyllä täällä maisemakonttorissa kelpaa olla. Esteetön näkyvyys on mielestäni Scorpionin suurin vahvuus.
Ponssen ohjaimet istuvat hyvin Känsäkosken käsiin. – Vuoden aikana tuottavuuteni kuljettajana on noussut valtavasti. Aluksi jouduin pysähtymään miettimään lähes jokaisen puun kohdalla, nyt se sujuu kuin itsestään. Tämä näkyy luonnollisesti myös hakatuissa mottimäärissä.

Osaaminen karttuu työtä tehdessä

Känsäkoski myöntää auliisti, että oli itse kaukana valmiista motokuskista aloittaessaan hommat vuosi sitten.

– Aluksi sitä piti melkeinpä aina pysähtyä miettimään, että mikäs puu seuraavaksi otetaan. Nyt se tulee jo kuin itsestään.

Tämä näkyy luonnollisesti myös hakatuissa mottimäärissä.

– Tulokset riippuvat toki aina leimikosta, mutta parhaimmillaan olen tänä syksynä kaatanut 274 mottia yhdessä vuorossa. Vuosi sitten vastaava määrä olisi ollut varmaan 200 mottia vähemmän.

Työnantaja suhtautui kuitenkin ymmärtäväisesti ja antoi alussa aikaa. Minkäänlaista paineistusta Tiia ei kerro kokeneensa.

– Juho on puhunutkin mulle näistä vasta jälkikäteen, ja sanonut ettei ollut missään vaiheessa huolissaan, sillä kehitys alkoi kuitenkin näkyä nopeasti ja jatkui koko ajan.

Kontrasti kahdeksanmetrisen Ponsse Scorpion Kingin ja tämän 153 senttisen kuljettajan välillä on melkoinen.

Vuoroviikoin aamua ja iltaa

Tiia ja Juho työskentelevät aamu- ja iltavuoroissa vuoroviikoin. Tiialle vaihtelu sopii, vaikka aamuvuoro mieluisampi onkin.

– Aamuvuoron jälkeen iltaisin on vähän omaa omaakin aikaa. Iltavuoroviikoilla se usein menee siihen, että sitä herää, laittaa ruuan ja lähtee töihin ja töiden jälkeen nukkumaan.

Työn parissa Tiia kertoo viihtyvänsä mainiosti ja ajan kuluvan jopa huomaamatta ja välillä turhankin nopeasti.

-Totta kai joskus väsyttää lähteä varhain töihin, mutta kun pääsen, metsään se unohtuu pian. Jokainen päivä on erilainen, ja se tässä työssä on mielestäni parasta. Ammatin tylsimpiä juttuja ovat ehkä letkunvaihdot, vaikka ne nykyään jo hyvin sujuvatkin. Mielestäni siinä vaiheessa olisi syytä huolestua, jos jatkuvasti töihin lähtö ottaisi päähän. Ohjaamossa tulee vietettyä paljon aikaa yksin, joten itsensä kanssa täytyy olla sinut. Handsfree-kuulokkeen ansiosta juttuseuraa löytyy tarvittaessa, mutta jos haluan olla rauhassa, sekin onnistuu. Tässä on iso ero kaupassa työskentelyyn, jossa asiakkaiden parissa täytyi olla sosiaalinen jatkuvasti.

Myös poikaystävänsä kanssa Tiia päätyi yhteen osin työn kautta.

– Tunsimme kyllä jo entuudestaan pöllikuskina työskentelevän poikakaverini. Kerran hän soitti mulle työasioissa, ja seuraavana päivänä uudelleen. Sitä seuraavana päivänä puhelin soi jälleen, mutta tällä kertaa mitään varsinaista asiaa ei enää ollutkaan, mutta siitä se ajatus, ja yhteinen sävel sitten löytyi, Tiia muistelee muutaman kuukauden ikäisen parisuhteen alkua.

Kun molemmat työskentelevät samalla alalla, työjutuista tulee väistämättä juteltua jonkin verran myös vapaa-ajalla.

– Paljon se on sellaista molemminpuolista piruilua, mutta kyllä se myös helpottaa monissa asioissa, kun molemmat ymmärtävät millaista työtä tehdään ja lähellä on aina joku kenen kanssa voi asioista puhua.

Aamuisin Tiia kertoo viihtyvänsä Ylex:n aamuohjelman parissa, muutoin radio soi lähinnä taustalla eikä kanavallakaan ole suurta väliä.

-Tosin Radio Suomipopin Aamulypsyä en pysty kuuntelemaan ollenkaan, sillä Annin nauru on niin rasittavan kuuloinen, Tiia naurahtaa. Toisinaan työtä säestää myös omat soittolistat Spotifysta.

Aamuvuoron jälkeen Tiia viettää melko tyypillistä ikäisensä arkea, käy salilla tai tapaa kavereitaan.

-Täytyy yrittää pitää itsestään huolta, kun työ on pääasiassa istumista. Harrastuksiin on vaikea sitoutua, kun vähintään joka toinen viikko on illan töissä. Salille sen sijaan voi mennä koska tahansa. Välillä päivät kuitenkin venyvät niin pitkiksi, ettei edes televisiota tule paljoa katsottua.

Vaikka Känsäkosken työura on vielä nuori, hän on vakuuttunut siitä, että on löytänyt oman alansa.

-Voisin hyvin kuvitella tekeväni loppuikäni näitä hommia, enkä todellakaan haluaisi palata kauppaan.

Jos ammatista väkisin jonkun varjopuolen haluaa kaivaa, niin kelirikon seisokit nakertavat myös Tiiaa. Viime keväänä koneet seisoivat parisen kuukautta.

– Ensi vuonna täytyy yrittää katsella jotain muuta hommaa siksi aikaa, esimerkiksi kuljetuspuolelta, Känsäkoski pohtii.

Juho Koski ei nähnyt Tiia Känsäkosken rekrytointia sukupuolikysymyksenä. Koulun tuoma perusosaaminen ja oikea asenne olivat tärkeämmät tekijät. Tästä huolimatta alku meni opetteluun, eikä Kosken kokemuksen mukaan suoraan koulusta valmistukaan valmiita ammattilaisia

Yrittäjyys ei houkuttele

Myöskään yrittäjyys ei nuorta metsäkoneenkuljettajaa kiinnosta. Asiaa tiedusteltaessa vastaus tulee nopeasti.

-Olen ankara luonne itselleni, ja tiedostan sen, että kaikki mitä teen, on kuin käyntikortti firmalle. Jokaista metsää on tehtävä kuin omaansa. Jokainen sahanapin painallus on päätös, jota ei saa takaisin, joten niiden takana täytyy pystyä seisomaan. Laatuvaatimukset ovat korkeat, ja aluksi tunsinkin sen paineina. Tästä huolimatta koen, että yrittäjyyteen liittyy niin paljon sellaista, mihin en itse ole valmis. Investoinnit ovat kalliita, mutta riittääkö koneille työmaita, Tiia pohtii.

Kuluneen vuoden ajan Tiia Känsäkosken pääasiallisena työkaluna on ollut parin vuoden ikäinen Ponsse Scorpion King. Kouluvuosina tutuiksi tulivat myös John Deeret, ja harjoittelussa vanhempi Ponssen Cobra. Nykyisen työnantajan kalustoon kuuluvat myös Valmetin moto- ja ajokone, Ponssen Beaver ja Buffalo sekä Komatsun ajokone. Kaikista kokeilemistaan koneista Känsäkoski pitää nykyistä ajokkia ylivoimaisesti parhaana.

-Esteetön näkyvyys on siinä keskeinen tekijä, mutta myös käytettävyys on hyvä. En edes keksi mitä parannettavaa tässä voisi olla, säätömahdollisuuksiensa ansiosta kone istuu todella hyvin käteen, Tiia kehuu.

Pienen miettimisen jälkeen hän kuitenkin palaa aiheeseen.

– Jos jotain Ponsselta toivoisin, niin panostusta naisten työvaatteisiin. Edes miesten S-koko ei ole mulle sopiva, vaan pultut roikkuvat ties missä tällaisella persjalkaisella. Lasten mallistostakin mulle on vaatteita tarjottu, mutta eivät nekään oikein istu. Annoin tästä jo ponsselaisille palautettakin Proforest-tapahtumassa, Tiia naureskelee.

Känsäkoski varmistaa mittanauhalla, että tukin mitta-asetus pysyy kourassa kohdallaan. Hän tiedostaa, että hänen työnsä jälki on käyntikortti yritykselle.
– Jokainen sahanapin painallus on päätös, jonka takana täytyy pystyä seisomaan. Työtä pitää tehdä kuin jokainen hakattava palsta olisi oma.

Naiseus ei ole rasite

Oikean merkkisten työvaatteiden puute onkin sitten ehkä suurin haaste, johon Tiia on naisena miesvaltaisella alalla vuoden aikana törmännyt.

-Isäntienkin keskuudessa vastaanotto on ollut aina positiivinen. Monesti yrmeämmänkin näköisen isännän ilme saattaa kääntyä yllättävään hymyyn, kun ison koneen ohjaamosta nouseekin pienikokoinen nainen, Tiia naurahtaa.

Hän muistaa eräänkin tapauksen, jossa isäntä mittaili katseellaan kuskia päästä varpaisiin useamman kerran, ja tokaisi sitten, että kaipa nuo hommat naiseltakin sujuvat, kun kone sen varsinaisen fyysisen työn tekee.

– Sukupuoleni takia en koe antavani tasoitusta miehille, mutta muutama lisäsentti pituutta olisi toisinaan tarpeen, Tiia toteaa.

Hän kertoo, kuinka esimerkiksi letkua vaihtaessa hankalassa paikassa ulottuvuudesta olisi etua. Lisäksi penkin ilmajousitusta hän ei pysty hyödyntämään, koska nytkin tekee tiukkaa ylettyä polkimille.

– Jos jossain asiassa koen miesten pääsevän helpommalla, niin kusella käydessä, Känsäkoski keventää nauraen.

Vuoronvaihdon yhteydessä Scorpioni saa lisää menovettä, ja Tiia ja Juho täyttävät myös ketjuöljyn ja merkkausvärin säiliöt yhdessä tuumin.

Päivä paketissa

Känsäkosken työvuoro alkaa lähestyä loppuaan, ja viimeistä puuta kaataessaan hän huomaa ketjun olevan vaihdon tarpeessa. Uusi ketju löytää paikalleen tottuneesti ja samassa iltavuoroon tulossa olevan Juho Kosken lava-autokin jo näkyy metsätiellä. Yrittäjä on viettänyt aamupäivän toisen ajokoneen huoltotöissä. Omassa hallissa hoituvat myös ketjujen teroitukset ja letkujen teot. Vuoronvaihdon yhteydessä keltainen kone saa lisää menovettä, ketjuöljyä ja merkkausväriä, samalla kun Tiia ja Juho vaihtavat muutaman sanasen siitä mitä on hakattu ja mitä seuraavaksi hakataan. Metsänomistajakin piipahtaa paikalla tarkistamassa, miten homma etenee, ja löytyypä samalla sopiva latva joulukuuseksikin. Tiia kaataa termarista viimeiset kahvit kuppiin ja tiedustelee vielä, onko tulevista leimikoista jo tietoa. Juho Koski arvelee saavansa Alavieskan Merijärven palstan valmiiksi vielä iltatuurin aikana, ja näin Tiialle olisi jälleen tulossa ritilähommia, kun huollossa ollut ajokone piti saada Ylivieskaan, Scorpioni puolestaan seuraavalle työmaalle.

Vielä viimeinen evästys leimikon tilanteesta, ennen kuin yrittäjä jatkaa iltavuorossa palstan loppuun hakkaamista.

Teksti ja kuvat: Tero Nurmi