Kanadassa karhuja kyttäämässä

Kanadassa karhuja kyttäämässä

Kanadassa Quebeckin territorion Ferme-Neuven kunnassa järjestettiin kansainvälinen mustakarhujahti viime keväänä. Karhujahdin kylä sijaitsee noin 300 kilometriä Montrealista luoteeseen. Jahdissa oli mukana 12 metsästäjää Venäjältä, Ranskasta, Englannista, USA:sta ja kolme miestä Suomesta. Yksi suomalaismetsästäjistä oli jämsäläinen Pasi Lääninpää. Vaikka jahti oli ammattimaisesti organisoitu, kaikki ei mennyt ihan nappiin. Mutta annetaanpa puheenvuoro Pasille itselleen:

Mustakarhu syö mielellään apilaa ja heinää.

– Karhujahti perustuu passissa olemiseen tai paremminkin kyttäämiseen. Metsästäjät kyttäävät jahtipaikoilta hollille hiippailevia karhuja. Karhuja on ruokittu samoilla kulmilla, eli ne osaavat tulla haeskelemaan evästä jahtipaikkojen läheltä. Meille kerrottiin, että jahtialue on valtava, peräti 800 000 hehtaaria. Jahtipaikkojen välitkin ovat keskimäärin 15 kilometriä, eli amerikan hommaa karhujahti rapakon takana on.

Meidät vietiin aamulla kello neljän paikkeilla jahtipaikoille. Silloin oli vielä ihan pimeää. Valoisa aika alkoi kuuden maissa ja suotuisaa jahtiaikaa olivat aamun tunnit. Yhdeksän pintaan meidät haettiin pois ja toinen mahdollisuus jahtiin annettiin iltapäivästä neljän ja iltakymmenen välillä. Maasto oli vaikeakulkuista rämettä, jossa pääsi etenemään ainoastaan mönkijällä. Viimeinen kilometri jahtipaikalle piti taivaltaa jalkaisin polkua myöten.

Jahdin tarkoitus on ampua vieroituksessa olevia erauspentuja. Emokarhu on samoihin aikoihin tiineenä ja sillä on kova työ potkaista ”aikamiespojat ja -tytöt” oman onnensa nojaan. Jahdin järjestäjät teroittivat, ettei tiineitä naaraskarhuja saa missään tapauksessa ampua.

Kun hiippailin pitkin kapeaa polkua, aseen piipussa olevan lampun viitoittamana jahtipaikalle, niin eiköhän vaan keskellä polkua tallustellut vastaan komea mustakarhu. Kyllä me molemmat säikähdimme. Teimme U-käännöksen ja pakenimme molemmat paikalta. Jonkun aikaa poispäin juostuani pysähdyin miettimään, etten kai minä tänne asti tullut karhuja pakoon juoksemaan. Käännyin takaisin ja etenin hissun kissun rämeen laidassa olevalle kyttäyspaikalle. Nousin parin – kolmen metrin korkeudessa olevalle lavalle ja aloin odottamaan aamun valkenemista. Ennen auringon nousua kuulin, kuinka karhu kulki lähistöllä. Mitään rasahduksia tai muitakaan kulkemisen ääniä en kuullut, mutta mustakarhulle tyypillistä mörähtelyä senkin edestä. Mietin, että se on varmaan nuori uros, jonka nappaan jahka aamu valkenee. Karhu olikin ristikollani muutaman kerran, mutta peitteisen maaston takia en arvannut ampua. Aina oli sen verran risua sun muuta edessä. Ampumamatka muutenkin jäi ilman muuta alle 80 metriin hankalan maaston takia. Yks kaks huomasin, että paikalle oli ilmaantunut hieman pienempi karhu. Se ilmestyi siihen kuin tyhjästä. Mustakarhu on äärettömän nopea liikkeissään, ja kaiken lisäksi täysin äänetön. Mielenkiintoinen seikka oli sekin, että keväinen rämeluonto oli täynnä ääniä ja kuhinaa. Siinä oli haisunäätää ja jos minkälaista lintua visertämässä. Mutta kun karhu nousee estradille, muu luonto hiljenee. On kuin karhu sammuttaisi luonnon oman radion.

Pian huomasin, että aamupimeässä tapaamani karhu olikin tiine naaras. Niinpä otin pienemmän uroksen ristikkoon. Rauhallinen veto liipaisimesta ja Kanadan salomaiden nuori vaeltaja putosi siihen paikkaan. Meitä oli kaiken varalta neuvottu seuraamaan tilannetta ja varmistamaan karhun kuolema lisäluodeilla, jos vähäisintäkään liikettä ruhossa ilmenisi. Koska karhu vielä hieman liikkui, suolasin kolme patruunaa lisää maassa makaavaan karhuun.

Meille oli teroitettu, että mahdollisesta kaadosta huolimatta on pysyttävä kyttäyspaikalla. Noudatin ohjeita ja kyyhötin liikkumatta paikallani, kunnes huomasin että aamutuimaan tapaamani emokarhu tuli ihmettelemään, miksi sen erauspentu vain makaa maassa. Se oli huimaa katsottavaa, kun emo raivosi pentunsa vierellä. Siinä sammaleet, oksat ja ruokintapönttökin lentelivät käsittämättömän pitkälle, kun emo huitoi kahdella jalalla ja nuuhki ilmaa vainua etsien.

Oloni vajaan kolmen metrin korkeudessa kytiksellä ei ollut mitenkään turvallisen oloinen, kun muistin, että karhut ovat koko lailla taitavia kiipeilijöitä. Eikä sekään rauhoittanut mieltäni, kun muistin, että aseeni viimeinen patruuna oli jo piipussa. Olin ihan oikeasti hiljaa, minussa taisi olla vain kaksi liikkuvaa ruumiinosaa, sydän löi ja parta kasvoi. Sekin täytyy tunnustaa, että toden teolla pelkäsin. Mieltäni hieman rauhoitti, kun muistin, että minut oli luvattu noutaa yhdeksän maissa eli ihan pikapuoliin.

Noutajaa ei kuitenkaan määräaikaan kuulunut. Samaan aikaan aamuyön muutama pakkasaste oli muuttunut märän rämeen 25 asteen helteeseen. Siinä sinä istut hyttys- ja mäkäräverkot kasvojen suojana sekä hihansuut ja lahkeet roudariteipillä umpeen teipattuina liikkumatta lavalla. Tupakkaakin teki mieli, mutta varsin pian päätin kuitenkin jatkaa lakkoa.

Tottakai mieleeni hiipi ajatus, että koska hakijaa ei meikäläiselle tullut, niin alueella pyörineen äkäisen naaraskarhun on täytynyt listiä hänet. Kännyköitäkään ei ollut mukana, sillä verkkoa kyseisellä alueella ei ollut.

Yhdentoista pintaan eli kaksi tuntia sovittua noutoaikaa myöhemmin kuulin jonkun lähestyvän. Yksi mies kävi lähellä ja poistui samoja jälkiä. Pian neljä miestä, pumppuhaulikot täyteisillä ladattuna, tulivat noutamaan minua ja ammuttua karhua. He antoivat yhden haulikoistaan minulle. Niinpä tämäkin episodi saatiin onnelliseen päätökseen.

Myöhemmin selvisi, että eräs jahtikaveri oli myös ampunut karhun. Ja neuvoista piittaamatta tai niitä kuuntelematta hän oli mennyt kaatamansa karhun luo ottamaan muutamat selfiet. Melkoiset haukut tämä ukkeli jahdin järjestäjiltä kyllä sai.

Kun minä kyselin, mikä näytös meikäläiselle oikein järjestettiin, liki seitsemänkymppinen kokenut erämies vakavoitui. Hän sanoi, että olipa selfien ottajalla satumainen tuuri, koska ammuttu karhu oli jo eraantunut emostaan. Tämän takia emo ei enää seurannut sitä. Tätä kertoessa selfie-miehen naama valahti koko lailla valkoiseksi.

Ja meikäläisen kohdallakin tilanne oli kuulemma veitsen terällä. Jos emon kirsuun olisi vainu napannut, tuskin tätä tarinaa lukisit. Mustakarhun käpäliin kuolee Kanadassa useita ihmisiä vuosittain. Eivätkä karhut anna ulkomaalaisellekaan mitään armoa.

Jahti oli onnistunut, sillä kolme karhua kuoli, eikä yhtään metsästäjää. Sekin muuten kannatta mainita, että ranskalaismies kaatoi yhden karhun jousella. Joten ihan tappoase se jousipyssykin on. Suomalaiseen hirvipassiin verrattuna karhujahdissa vaadittava hiljaisuus ja liikkumattomuus ovat täysin toiselta planeetalta. Kerran siirsin varmistimen pois, kun näin karhun. Mutta sen koomin karhua en sinä päivänä nähnytkään.

Itikoita vastaan suojauduttiin teippaamalla housen lahkeet kiinni kenkiin.