Metsätrans

Moottoripyörämatka: Mahtava Mongolia

Neljä ja puoli kertaa Suomen kokoinen Mongolia on retkeilystä pitävän ihmisen maa. Asukkaita maassa on noin kolme miljoonaa, joista puolet on ahtautunut pääkaupunkiin. Niinpä se onkin maailman harvaan asutuin maa. Mongolian pääkaupunki Ulan Bator on sekoitus uutta ja vanhaa, ränsistynyttä ja rakenteilla olevaa. Silmiinpistävänä kaupunkikuvassa on valtava keskeneräisten kerrostalojen määrä. Paikallisoppaan mukaan kaikkiaan 30 000 rakennushanketta on jätetty kesken laman myötä.

Mongolian BKT:stä liki 90 prosenttia tulee kaivosteollisuudesta ja maailmanmarkkinahintojen laskiessa rahat loppuvat. Venäjä on ollut kautta aikain tärkeä kumppani Mongolialle. Venäjän talouden vaikeudet heijastuvat nopeasti myös Mongolian talouteen. Myös syvälle juurtunut korruptio on paikallisten mukaan yksi suuri syy talouden juromiseen. Varsinaista maataloutta ja viljan tuotantoa Mongoliassa harjoitetaan muutamalla valtion tilalla. Lihan tuotanto perustuu yksinomaan laidunnukseen. Talouden kurjistuessa osa kaupunkilaisista on palannut paimentolaisiksi aroille.

Välillä arolla oli ajettava auringon ja kompassisuunnan mukaan.

Retkeilijän unelma

Vaellus Mongolian aroilla joko autolla, hevosella tai mikä parasta moottoripyörällä, on seikkailu isolla ässällä. Gobin autiomaan kirkas tähtitaivas ja kuutamo eivät nekään kovin helpolla unohdu. Mongolian maaseudulla ei ole teitä, on vain suuntia. Välimatkoja mitataan tunneissa, ei kilometreissä. Mongolian maanteitä pidetään maailman surkeimpina ja kokemuksesta voin yhtyä mielipiteeseen. Risteyksien kohdalla renkaanurat hajaantuvat viuhkan lailla.

Mainos, juttu jatkuu alla Mainos päättyy

Jurtta on mongolialaisten kaupunkien ulkopuolella käyttämä valkoinen ympyränmuotoinen teltta-asunto. Vaikka me puhumme jurtasta, niin paikalliset käyttävät siitä nimeä ger. Jurtta on kuulemma venäläisten käyttämä termi. Gerin runko rakennetaan rimoista ja laudoista, jotka kiinnitetään hevosen häntäjouhista tehdyillä naruilla. Kaikki puiset osat koristellaan maalauksilla. Eristeenä käytetään huovutettua lampaanvillaa. Gerin oviaukko osoittaa aina etelään. Kaikissa gereissä ei ole kamiinaa, mutta kattoluukun sulkemalla lämpö pysyy paremmin sisällä.

Kamelin maito on tärkeä ainesosa teessä ja alkoholijuomissa. Airag on alkoholipitoiseksi käytetty hapan maitojuoma. Arkhi on puolestaan kamelin maidosta tislattu väkijuoma, jota kutsutaan myös kavalaksi votkaksi.

Mitäpä sitä paimentolainen muuta tarvitsee kuin gerin, aurinkokennon, antennin ja television.

Mykistävä Gobi

Mongolit eivät puhu yhdestä Gobin autiomaasta. Gobin alueella on useita erilaisia maastoalueita hiekkadyyneistä vuoristoon ja kivisestä arosta jopa pieniin metsiköihin. Tämän takia paikalliset käyttävät Gobista monikkomuotoa. Maailman korkeimmat hiekkadyynit ovat Gobin autiomaassa.  Kuuluisimpien dyynien nimi on Khongoryn Els eli Laulavat dyynit. Noin 12 kahdentoista kilometrin levyinen muodostelma kiemurtelee Gurvan Saikhan -kansallispuiston läpi noin 180 kilometrin matkan ja dyynit kohoavat välillä jopa 300 metrin korkeuteen. Kesäisin maassa on neljänkymmenen asteen helteet ja talvisin pakkanen paukkuu samoissa lukemissa.

Mainos, juttu jatkuu alla Mainos päättyy

Teiden ja ajourien varressa on tasaisin väliajoin kivikasoja. Ohikulkijan on tapana kiertää kasa myötäpäivään ja heittää oma kivensä kasan päälle, tai laittaa kivien sekaan lahjaksi sininen huivi. Muutaman kivikasan rakosiin oli työnnetty pieniä seteleitäkin. Tämä tehdään paremman onnen saavuttamiseksi.

Sanonnan mukaan Mongoliassa lapset oppivat ratsastamaan ennen kuin he oppivat kävelemään. Mongolit ovat kieltämättä ratsastuskansaa. Maassa pidetään jatkuvasti ratsastuskilpailuja, jotka suomalaisen eläinsuojelunormien mukaan varmaan kiellettäisiin. Eräässä tärkeimmistä kisoista lämmittelymatkana ratsastetaan noin 30 kilometriä naapurikylään, josta sitten päästellään kiitolaukkaa takaisin lähtöpisteeseen. Kilparatsastajat ovat poikkeuksetta noin 10 – 12-vuotiaita, keveitä poikia.

Maan tuhatvuotinen metsästyskotkaperinne tuhoutui lähes kokonaan Neuvostoliiton aikana, mutta kuin ihmeen kaupalla perinne selvisi Mongolian syrjäseuduilla. Siellä asuvat kazakkipaimentolaiset ovat elvyttäneet perinnettä viime aikoina.

Mongolia on turvallinen maa ja ihmiset rehellisiä, eikä huijareita tai varkaita tarvitse pelätä sen enempää kuin Suomessakaan. Syyskuun puolivälissä minulla oli mahdollisuus tehdä 1500 kilometriä pitkä ja kuusi päivää kestänyt reissu enduropyörillä aroille ja Gobin autiomaahan. Siitä seuraavassa:

Ajo vaati veronsa ja jokainen ylimääräinen hetki kannatti käyttää lepäämiseen.

Aroa, aavikkoa ja ainutlaatuisia kokemuksia

Alkuun 1,5 tuntia Moskovaan ja siitä muutaman tunnin odottelun jälkeen kuuden tunnin veto Ulan Batoriin. Tasausunien jälkeen puolen päivän paikkeilla lähdimme kaupungille. Mukavat parikymmentä astetta lämmintä ja leppeä arojen tuuli puhalteli matkalaisten iloksi.

Mainos, juttu jatkuu alla Mainos päättyy

Ulan Bator on melko siisti kaupunki. Väki kuitenkin vaikutti erittäin sympaattiselta. Jotkut kyselevät mistä ollaan tulossa ja jotkut tulevat muuten vaan juttelemaan.

Paikallinen puhuu mongoliaa ja minä suomea. Ja molemmilla on hauskaa. 1,5 miljoonan asukkaan kaupungin keskustassa en nähnyt ainuttakaan kerjäläistä eikä hihassa roikkuvia katukaupustelijoita ollut ollenkaan. Kadulla oli toki väliaikaisia kojuja ja vaatimattomia tuolin päältä tavaraa myyviä kaupustelijoita, mutta he jättivät ohikulkijat rauhaan. Myös virkavallan vähäinen näkyminen pisti silmään.

Halpoja hankintoja

Suomalaisille turistille Ulan Bator on huomattavan huokea reissukohde. Puolen litran vesipullon saa kaupasta noin 30 sentillä ja saman kokoinen olutpurkki irtoaa 70 sentillä. Ravintolissa hinnat ovat vähintään tuplana. Ruokalistoja silmäiltyäni havaitsin, että viitosella saa vatsansa taatusti täyteen paremmassakin ruokalassa.

Illalla poikkesimme kuuntelemassa paikallista kurkkulaulajaa. Näytökseen kuului laulun lisäksi soittoa hevosenpääviululla ja jollain lyömäsoittimella sekä rummulla säestettyä musiikkia. Yhden kappaleen aikaan lavalle tuli kaksi arviolta 16 – 17 -vuotiasta tyttöä näyttämään notkeustemppuja. Uskomattomiin asentoihin tytöt itsensä saivat väännetyksi.

Mainos, juttu jatkuu alla Mainos päättyy

Kahdeksalta kokoonnuimme hotellin aulaan, josta menimme bussilla vuokraamoon. Varsinaista vuokraamoa ei ollut, vaan bensa-aseman pihan nurkassa oli rivi rähjäisen näköisiä ja Mongolian aavikoita ja aroja kokeneita pyöriä. Itselleni osui 650 DR Suzuki. Kova, pitkä penkki ja tukeva ajoasento. Eipä siinä muuta kun keula kohti asumattomampia seutuja.

Ensimmäinen tunti meni asfalttia myöten. Vaikka oli sunnuntaiaamu ja liikennettä ei kovin paljon, niin kolme kolaria ehdimme nähdä ennen hiekkatien alkua. Meidän käyttämä hiekkatie ei kuitenkaan ole oikea termi käyttämistämme ajourista. Välillä uria oli kolme – neljä rinnakkain. Väliin urat lähtivät erkanemaan toisistaan yhtyäkseen taasen kilometrin tai parin jälkeen. Leppoista menoa ja välillä mittavia pölypilviä.

Tuskin kaikki naiset Mongoliassakaan näin notkeita ovat.

Meno tyssäsi

Yks kaks yllättäen Suzukini sammui kuin saunalamppu. Mekaanikot tulivat huoltoauton kanssa paikalle. Pikaisen diagnoosin mukaan nokkaketju oli mennyt poikki. Eipä hätä ole tämän näköinen, sillä huoltoauton lavalla oli varapyöränä samanmoinen Suzuki. Uusi pyörä alle ja matka jatkui. Kohta uuden pyörän saamisen jälkeen pidimme tee- ja kahvipaussin. Ulan Bator oli jäänyt taakse ja nyt saimme siemailla aitoa mongolialaista aroilmaa.

Mainos, juttu jatkuu alla Mainos päättyy

Urat pienenivät pikkuhiljaa, ja pian huomasimme ajavamme aroa etupäässä kompassisuunnan mukaan. Aurinko antoi myös mukavasti osviittaa, ettemme vallan väärään suuntaan lähteneet. Muutaman kerran jyrkkien kukkuloiden kanssa oli hieman hankaluuksia. Ylös noustessa nyrkin kokoiset kivet muljahtelivat ikävästi renkaan alla. Alas tultaessa kivet tekivät laskeutumisen erityisen hankalaksi.

Puolen päivän jälkeen pysähdyimme ja kokki alkoi valmistaa lounasta keskellä Mongolian aroa. Taloja tai jurttia ei näy, mutta villihevoslaumoja senkin edestä. Myös lampaita, vuohia ja kameleita on kaluamassa aron pikkuhiljaa kuivettuvaa ruohoa.

Matka jatkui lievän kiireen merkeissä, sillä kukaan ei halunnut kokeilla huonokuntoisilla urilla etenemistä hämärän saatikka pimeän aikaan. Hyvissä ajoin saavuimme Erdene Ukhaan. Illalla söimme maittavan aterian hyvässä seurassa ja unten mailla useampi meistä taisi nähdä mongolialaisia unia.

Ylängön uskomaton aamu

Aamut arolla ja aavikolla ovat antoisaa aikaa. Mongolia on kauttaaltaan yli tuhannen metrin korkeudessa. Tämä näkyy ja tuntuu auringoin voimassa. Vaikka lämpötila ei kovin korkeisiin lukuihin enää kivunnutkaan, niin auringon säteillä oli pelottavan kova voima. Eli visiiri auki ajaessani minulta paloin nahkat nenän päästä heti toisena päivänä.

Etelään ajaessamme poikkesimme kyselemään paikalliselta paimenelta varmuuden vuoksi tarkempaa suuntaa tai nokkelampaa reittiä seuraavaan yöpymispaikkaan. Kovin oli vaatimaton aron lammaspaimenen olo ja elo. Pieni ger, kuten paikalliset pyöreää asumustaan nimittävät oli keskellä mittaamatonta autiutta. Mutta niin vain oli paimen saanut aurinkokennon pihaan ja television geriinsä. Kiinalainen motskari pihalla on välttämätön työkalu arojen arjessa.

Taukojen aikana keskustelimme oikeasta ajonopeudesta arolla ja ajourilla. Pyykkilaudaksi mennyt ura oli hankala ajaa 50 – 60 kilometrin tuntivauhtia. Mutta kun vauhdin nosti sataseen, niin rengas ei yrittänytkään poiketa joka notkoon, vaan kiisin aallon harjalta toiselle tasaisemmin. Varjopuolena tässä etenemisessä on ohjaustuntuman heikkeneminen. Mutta tuskinpa monikaan lähtee Mongoliaan hyvää ohjaustuntumaa maksimoimaan, vaan nauttimaan raivokkaasta ajamisesta aron ja aavikon paahteessa.

Vaaroja riittää

Kuivien jokiuomien ylityksissä ajourat liittyivät väliaikaisesti yhteen. Itse ylityskohta oli kummaltakin penkalta erittäin pehmeää hiekkaa ja itse uoman pohja puhtaaksi huuhtoutunutta soraa. Sora oli melko pienirakeista, joten ajaminen siinä oli hieman hankalaa. Hiljaa ei kannattanut ajaa, koska pito moisessa sorassa on heikko ja kiinnijääminen lähellä. Liian kovaa ajettaessa jyrkähkö pudotus uomaan ja vastaavasti nousu sieltä pois saattoivat tehdä oman tepposensa.

Minulle annettu vanhempi Suzuki osoittautui oivalliseksi peliksi, kun ensin pääsi jyvälle puolipuristimen käytöstä. Ilman sitä pyörä on melko mahdoton käynnistettävä. Valitettavasti päivän kuluessa puolipuristimen vipu alkoi jotenkin takerrella. Niinpä sitten viimeinen käynnistysyritys päättyi siihen, että puolipuristin jäi päälle eikä pyörää luonnollisestikaan saanut tulille. Onneksi olimme jo majapaikassa Secret of Ongissa. Puolipuristimen huoltoukot lupasivat korjata aamuksi.

Aamu valkeni, mutta eiväthän he huoltomiehet loppujen lopuksi olleet mitään tehneet. Sanoivat vain, että palautusjousi on poikki. No eipä muuta, kun paikallisoppaan alla ollut Hondan 400 kuutioinen alle ja taipaleelle. Paikallisopas jatkoi huoltoauton kyydissä.

Välillä oli rengashommia.

Stalinin teurastukset

Matkaan sonnustauduimme oikeastaan heti päivän alkaessa vaaleta. Kello kahdeksan pintaan olimme jo uralla. Poikkesimme heti alkuun Mongolian suurimman luostarin Ongin raunioilla. Paikalla on parhaillaan ollut yli tuhat munkkia hartauden harjoituksessa. Stalinin vallan aikana munkit kuitenkin teurastettiin säälimättömästi. Neuvostoliittolaisilla on kuulemma ollut oikein kisa siitä, kuka saa useamman munkin hengiltä yhdellä laukauksella.

Jonkinmoinen restaurointi näytti luostarialueella olevan käynnissä. Koristeellinen portti oli tehty uusiksi ja muutamia majoja oli kunnostettu museoksi. Eräässä majassa oli ihmisen pääkallon puolikkaita, joita oli käytetty juoma-astioina. Näitä maljoja ei tehty Stalinin tappamien munkkien kalloista vaan normaaliin tapaan kuolleen mukin kallo otettiin talteen. Erikoislaatuisen kierrätyksen syy oli kuulemma se, että juomaa kallosta hörppiessä ihminen muistaa, kuinka lyhyt hänen elämänsä oikeastaan on.

Matka luostarilta etelään jatkui äärimmäisen pitkältä tuntuvaa tasasta aroa pitkin kohti Hongorin Els hiekkadyynejä. Ne tunnetaan myös Laulavina Dyyneinä. Väliin ajouria oli kymmenkunta rinnakkain ja kaikki olivat erittäin pahasti pyykkilaudalla. Vauhtia piti tosiaan olla lähemmäksi kolminumeroinen luku ennen kuin meno tasaantui. Hankaluutena ajamisessa oli se, että aron pinnassa oli tavan takaa syviä ja teräväreunaisia tulvauomia. Jos ajelit uran ulkopuolella, niin uomia oli lähes mahdoton havaita etukäteen. Matka eteni kuitenkin ilman sanottavia haavereita. Muutamia pikkukupsahduksiahan aina sattuu, mutta niistä selvittiin lähes henkisillä hiertymillä. Niinpä vaan päivän ajouurastuksen jälkeen Laulavat Dyynit siinsivät Gobi Erdenen horisontissa.

Dyynien lumo

Aamupalan jälkeen ajelimme kilometrin parin päässä dyyneistä olevalle ajouralle. Eipä muuta kun suunta itään ja kaasuvaijeri tiukalle. Matkan varrelle sattui jälleen yksi Stalinin tuhoama luostari. Vuorten kainalossa olevilla raunioilla kasvoi muutamia haapoja. Olivat muuten ensimmäiset puut, sitten Ulan Batorin istutettujen puiden.

Teepaussilla matkanjohtaja totesi, että tie alkaa pikkuhiljaa loitota dyyneistä, joten jos haluttaa kokeilla ajamista Laulavilla Dyyneillä, niin sen aika olisi nyt. Gobin autiomaan dyynit kohoavat parhaimmillaan 300 metriä korkeiksi. Leveyttä dyynialueella noin 15 kilometriä ja pituutta 180 kilometriä.

Kahdeksan kuskin porukasta vain kaksi kättä nousi pystyyn. Muiden matkatessa edelleen itään, otimme poikani Joosen ja matkajohtajan kanssa suunnan dyyneille. Heti alussa meno muuttui voimallisesti, sillä maastossa oli noin metrin korkuisia hiekkakasoja vieri vieressä. Muutaman sekunnin ajon jälkeen selvisi, että hiekkakasojen väistely ei tulisi onnistumaan. Toinen vaihtoehto oli suunnata suoraan eteenpäin, ykkönen päällä ja kaasu pohjassa. Niin vaan matka taittui armottomassa röykytyksessä. Onneksi silloin tällöin eteen tuli kovempi kivinen harjanne, johon uskalsi pysäyttää tasaamaan korkealle kivunnutta pulssia. Hieman ennen varsinaista dyynivyöhykettä hiekkakasat loppuivat, mutta alusta muuttui entistäkin pehmeämmäksi. Laitimmaisen dyynin päälle päästyämme tuli melkoinen tunnekuohu. Minä tosiaan tein tämän tempun.

Suomalaismotoristit Daniil Amosov ja Joose Vilkuna Laulavien Dyynien reunalla.

Juomaa kuluu

Poispääsy dyyneiltä ei ollut ihan helppoa, sillä pyörä juuttui erittäin helposti lentohiekkaan. Mutta niin vain selvisimme pienestä reittipoikkeamastamme. Vaikka takki oli tyhjä ja paita märkä ajouralle saapuessamme, niin eipä kaduttanut yhtään.

Rehdit juomatauot aavikolla ovat erittäin tärkeitä. Vettä kuluu uskomattomia määriä, sillä kuiva ilma ja pyörän päällä saatu äärimmäinen rynkytys ja tärinä saavat hien virtaamaa. Haihtumista ei välttämättä huomaa, sillä kuiva ilma on salakavalan tehokas nestehukan synnyttäjä.

Ennen saapumistamme Gobi Bayanburdin ger-campiin, meillä oli vuorijono ylitettävänämme. Ahtain sola josta ajoimme, oli hitusen päälle kaksi metriä leveä ja solan pohjalla oleva tie oli samalla vuoristopuro. Matka jatkui reilun noin 15 kilometriä syvässä laaksossa, väliin vuoristopuron pohjalla ajaen ja välillä penkalle nousten. Fiilis oli kieltämättä korkealla.

Vehreämmässä laaksossa oli useita nautalaumoja, jotka aron kuivuudessa eivät olisi selvinneet. Pikkuhiljaa puro pieneni ja yhtä äkkiä se katosi. Pian oltiinkin vuoren harjanteella, josta laskeutuminen oli väliin tuurin peliä. Tie oli syöpynyt kevättulvien vuoksi melkoisille urille. Eikä kukaan Mongoliassa korjaile sivuteitä.

Sen verran rankkoja ovat ajopäivät olleet, ettei suihkun ja iltaruuan jälkeen ole tarvinnut aktiviteettejä paljon mietiskellä. Gerin kattoluukusta kun hetken katseli Gobin autiomaan yötaivaalla siintäviä tähtiä, niin seuraavat kahdeksan tuntia olivat unen omia.

Paikallisella kylässä

Aamulla suuntasimme kohti Tsagaansuvargaa, jossa tulisi olemaan viimeinen yö gerissä. Päivän aikana poikkesimme syömässä lounasta erään paikallisen kamelifarmarin pihamaalla. Gerin väki kutsui meidät sisälle ihmettelemään pyöreän asumuksen saloja. Tauluja oli seinällä ja tunnelma muutenkin leppoisan kodikas. Katosta riippui teurastettuja ja nyljettyjä lampaanruhoja. Lattialla oli irti leikattu verinen lampaan pää odottelemassa pataan pääsyä. Joimme rasvaista maidonsekaista teetä yhteisestä kupista. Tämän jälkeen vanha emäntä nosti padasta pihdeillään verimakkaran oloisen syherön. Sekin pantiin puukon kanssa kiertämään, jotta jokainen sai ottaa haluamansa siivun. Ihan kaikille matkalaisille se ei maistunut. Verimakkaran maku poikkesi melkoisesti Tapolan vastaavasta, mutta ravitsevaa evästä se varmaan oli. Kun oli saanut makkaran syödyksi, niin vasta silloin huomasin, missä emäntä piti lihan nostoon käyttämiään pihtejä. Paikka oli kamiinan lämmityksessä käytettävän kamelinannan säilytyslaatikko. Silloin vähän kurkkua kuristi, mutta ei siitä sen kummempaa.

Mietin, että onkohan kylmäketju päässyt katkeamaan, kun katselin gerin katossa riippuvia lampaanruhoja.

Pitkä siirtymä

Hieman haikeissa tunnelmissa saavuimme Tsagaansuvargaan, sillä tiesimme, että huomenna ei olisi maastoajoa kuin noin 50 kilometriä ja loput puuduttavaa asfalttia.

Viimeinen aamu yli 400 kilometrin etapille aloitettiin ennen auringon nousua. Kukaan ei halunnut saapua pimeällä miljoonakaupunki Ulan Batoriin. Ihan ongelmitta asfalttipätkäkään ei mennyt. Yksi pyörä pudotti ketjun tielle. En ole koskaan nähnyt niin lopussa olevaa ketjua, sillä useat lenkit olivat päädystä katkenneet. Huoltomiehet nostivat uuden ketjun rattaille ja matka jatkui. Ikään kuin muistutukseksi retken loppumisesta taivas alkoi antaa kylmää vettä urheiden motoristien päälle. Varusteiden laadusta riippuen itse kukin saapui pääkaupunkiin enemmän tai vielä enemmän märkänä. Mutta kenenkään suu ei ollut mutrussa.

Pitihän sitä käydä paikallista paimenta puhuttamassa. Minä puhuin suomea ja paimen luonnollisesti omaa kieltään. Mutta yhteisymmärrys saavutettiin helposti.