Kolmiakselinen vetoauto on varteenotettava vaihtoehto

Mikkelistä kotoisin oleva, umpisavolaiseksi itseään luonnehtiva Roope Virtanen aloitti yrittämisen sora-autolla parikymppisenä nuorukaisena 2000-luvun alussa. Tätä ennen autot ja traktorit olivat tulleet tutuiksi isän mukana konetyötä opetellessa. Isänsä yritystä hän ei kuitenkaan jatkanut, vaan aloitti oman yritystoiminnan puhtaalta pöydältä.

Vuodesta 2006 alkaen hän ajeli laskutusukkona puuta useammallekin paikalliselle yrittäjälle. Tällöin kyse ei ollut työsuhteesta vaan Virtanen laskutti yrityksensä kautta työpanoksensa hoitaen yhteiskunnan asettamat velvoitteet itse. Vuonna 2012 Virtanen osti puuauton ajot. Samalla toiminimi sai jäädä ja hän perusti Metsärekat osakeyhtiön ja solmi sopimuksen Stora Enson kanssa.

Mainos, juttu jatkuu alla Mainos päättyy

Työhuippujen tasaus onnistuu

Virtanen on alusta alkaen ollut mukana viiden yrittäjän muodostamassa Etelä-Savon Puukuljetus Oy:ssä. Yrityksessä on kymmeniä osakkaiden omistamia puuautoja ajamassa niin massapuuta kuin tukkejakin. Työn tasaisuuden kannalta iso toimija on hyvä ratkaisu.

Mainos, juttu jatkuu alla Mainos päättyy

- Puun ajaminen on tunnetusti sesonkiluontoista työtä. Välillä jollekin laitokselle ei tarvitse ajaa puita juuri ollenkaan, kun toiselle taasen saisi paahtaa, vaikka kuinka paljon. Yhden tai muutaman auton yritys ei tällaisessa leikissä tahdo pysyä mukana. Mutta kun mukana on kymmeniä autoja, niin kysyntäpiikit saadaan helpommin tasatuksi, Virtanen kertoo kokemuksestaan.

Lakko ja korona sekoittivat puunkuljetuksen pakkaa varsin tehokkaasti. Varmuutta tulevaisuuden suhteen ei tunnu vieläkään löytyvän. Yhtiöt ovat erittäin varovaisia ja jotenkin odottavalla kannalla. Työsuoritteen vaihtelu on tästä syystä melkoinen.

Kun olisi tasaisesti ajoa, niin kulut sekä tulot olisivat tasaisia. Sitä kautta yrittäjän mielikin olisi tasainen ja työssä jaksaisi paremmin, Virtanen aprikoi.

Mainos, juttu jatkuu alla Mainos päättyy

Yksin ajossa

Pääosin Virtanen ajaa autoaan tällä hetkellä yksin, mutta joinakin talvina on kuitenkin kiiremies ollut hetken apuna. Kuumimpien vuosien kiireaikaan kuskeja taisi olla jopa kolme. Virtanen kertoo, että ammattikoulusta ja armeijasta yhdistelmäkortin saaneet nuorukaiset soittelevat melko paljon ja kyselevät työpaikkaa.

Mainos, juttu jatkuu alla Mainos päättyy

- Välillä tulee hieman mieli lisätä omia vapaapäiviä, jolloin pohdin kuskin ottamista. Mutta ilman puuautokokemusta olevaa en uskalla ottaa työhön. Yhden auton yrityksessä leipä lähtee minunkin suustani kuskin kokemattomuudesta johtuvan vahingon sattuessa. Toisaalta kortin omaavilla, mutta puunkuljetusalaa tuntemattomilla alkaa olla melkoisia toiveita ja vaatimuksia muun muassa auton merkin ja työaikojen suhteen heti alkajaisiksi, Virtanen ihmettelee.

Virtasen mukana on ollut harjoittelijoita paikallisista oppilaitoksista. Hän kertoo kyselleen, miksi koulun rekalla ei ajeta puukuorman kanssa, vaikka Saimaata ympäri, mikä olisi varsin oivallista perehdyttämistä.  Harjoittelijan mukaan koululla pelätään, että opiskelijalle voi auton kanssa sattua jotain tien päällä. Outo on oppilaitoksen asenne, kun vastuu tästäkin työnnetään yrittäjälle.

Tien päällä tapahtuu

Mainos, juttu jatkuu alla Mainos päättyy

Tiestön kunto on parantunut Etelä-Savon alueella mukavasti. Uutta pintaa on vedetty ja teitä on levennetty. Toivottavaa olisi, että kehitys jatkuisi. Talvikunnossapito sen sijaan on heikkoa. Siinä missä ennen lunta aurattiin lumipyryn alusta loppuun asti, niin nykyään odotetaan, että lumi ehtii polkeutua polanteeksi ennen auran liikkeellelähtöä. Ja eihän se sitten auralla tahdo enää irrotakaan.

- Metsäautoteiden hoito sujuu meiltä mukavasti. Aurausmiesten kanssa tehdään sopimukset ja koko työ hoidetaan heidän kanssaan hiekoituksia ja laskutusta myöten. Metsäyhtiöt maksavat sitten auraus- ja ylläpitokulut meille, Virtanen kehuu.

Keväästä alkaen virkavalta on ollut varsin ahkerasti puntaroimassa puuautoja. Pääosin toiminta on ollut asiallista, mutta virkavallan osaamisessa on selkeästi huojuntaa. Into ei koskaan saisi korvata ammattitaitoa, vaikka laki sinun puolellasi olisikin.

Tarkkaa taloudenpitoa

Nyt alla on Virtasen kolmas puuauto. Kolmiakselinen Scania on ollut ajossa parisen vuotta ja mittariin pyörähtää pian 400 tuhatta. Vaihtaessaan autoa uuteen kolmiakseliseen, raha ratkaisi. Scanialta löytyi viimeinen tämän mallisarjan kolmiakselinen, johon sai mukavan alennuksen. Kun alennuksen neliakselisen korkeamman hinnan ynnäsi yhteen ja laskeskeli yhdistelmien hyötykuormia, niin päätös oli melko helppo tehdä. Scania 580 on lisäksi 5000–7000 euroa huokeampi kuin 730-malli. Virtasen hankinta oli kompromissi voiman ja hinnan suhteen.

- Otin kolmiakselisen, koska en osannut päättää neljännen akselin paikkaa, Virtanen heittää pilke silmäkulmassa väliin.

Kovalla kohinalla markkinoille tullut neliakselinen tuntu alkujaan olevan ainut mahdollinen, jolla puuautoilija pysyy edes jotenkuten leivän syrjässä.  Mutta Virtasen mukaan tässäkään asiassa ei ole

yhtä totuutta. Akselivalintaa tehtäessä pitää miettiä voiko nosturia pudottaa pois, mitä puuta ajetaan, onko mepaa, ajetaanko tehtaalle vai asemalle. Muuttujia on tosi paljon ja Suomen maantieteellinen vaihtelevuus on myös otettava huomioon kokonaispainoa ja akseliratkaisua tehtäessä.

- Mielestäni yhdistelmän keveys on päivän sana. Toinen tärkeä seikka on tutkia sitä, kuinka usein yhdistelmään saa täyspainoisen lastin, Virtanen mietiskelee.

Neljännen akselin hintaero häipyy

- Kun olin vaihtamassa autoani, niin kaverilla oli samanlainen Scania samoilla varusteilla ja kilometreillä mitä minulla. Ainoa ero oli, että hänen autossaan oli neljäs akseli. Vaihtohyvitys minun kolmiakselisesta ja kaverin neliakselisesta oli käytännössä sama. Eli neljännen akselin noin 25 000–30 000 euron ero hankintahinnassa oli reilun puolen miljoonan kilometrin ajolla sulanut pois, Virtanen laskeskelee.

Kun tähän vielä ynnäilee käyttökustannukset, kuten renkaat, huollot, polttoaine ja muut neljännestä akselista koituvat kulut, niin kannattavuusero kolmiakseliseen on hiuksenhieno tai menee jopa pakkasen puolelle. Vaikka teoreettista kantavuutta on rutkasti, saadaanko kaikkiin kuormiin maksimipaino. Luonnollisesti katkonnalla on suuri vaikutus kuormien painoon. Virtanen arvioi, että hän saa 68-tonniseensa 80–90 prosenttisesti täysiä kuormia.

Huolto vaikuttaa laitevalintoihin

Kesla oli itsestään selvä valinta nosturiksi. Nosturitalona Kongan Konepajalla on sen verran erinomainen palvelu, ettei Virtanen uskaltanut muita merkkejä miettiäkään. Juhannuksen tienoille Scanian perään asennettu 12 tonnimetrin Kesla 2112 T sähköohjauksella on osoittautunut mukavaksi. Luonnollisesti sähköinen esiohjaus on Virtasen mukaan vaatinut hieman totuttelua, mutta hallinnan jouhevuus ja pehmeys ovat sen verran hyviä ominaisuuksia, ettei sähköstä voi enää luopua. Nosturissa on ohjaamo, sillä suojassa talven viimoilta ja räntäsateilta kuski pysyy todennäköisesti terveempänä avomallista pitempään niin lentsuja kuin reumatismiakin ajatellen.

Weckmanin kärryssä on levyjarrut, joiden tuntuma on hyvä ja ne ovat rumpujarruja keveämmät. Levyjarrut vaativat tosin huoltoa ja ylläpitoa rumpujarruja enemmän. Virtanen on kuullut, että isot kuljetusliikkeet ovat osin palanneet rumpujarruihin. Hän kuitenkin uskoo, että yksi ero löytyy siitä, ajaako autoa omistaja vai kuski. Weckman on pitänyt huolta Metsärekat Oy:n auton kärrystä ja jarruista.

Kongan Konepaja, Weckman ja raskaan kaluston huoltoon keskittynyt S j V Varis ovat kaikki Virtasen kuljetusreittien varrella. Siksipä hän on uskonut vähänkin isommat huollot ja korjaukset tälle kolmikolle. Omalla hallilla tehdään kuitenkin pientä näpräystä, tarkistusta ja ylläpitoa. Auto on pidettävä tuoreena. Tällöin remontit eivät hidasta ja vaihdossa autosta saa kohtuullisesti. Ja onhan se mukavampi tehdä työtä, kun kalusto on siisti ja kaikin puolin kunnossa.

Poliitikot vastuussa

Virtanen ihmettelee, kuinka poliittisella päätöksellä kuorma-autojen kantavuutta voitiin noin vain korottaa varsin tuntuvasti. Autotehtaat ovat mitoittaneet kuorma-autonsa maailmalla vallitseviin, huomattavasti Suomea matalampiin painoihin. Tuskinpa autotehtaat alkavat tulevaisuudessakaan Suomen korkeiden painojen takia rakenteita ja voimansiirtoja vahvistaa.  Suomen äärioloissa autot kuitenkin joutuvat poikkeuksellisen koville, jolloin kuskin taidot joutuvat koetukselle.

- Palasia saa aikaiseksi varsin helposti. Nykyisten painojen kanssa huonoilla teillä on tiedettävä, missä menee raja. Muuten tulee kalliita remontteja, Virtanen summaa.

Painomuutoksen myötä tullut viisiakselinen kärry saa sen sijaan Virtaselta kiitosta. Se tuntuu olevan mukava rauhallinen ja jämäkkä vedettävä auton perässä. Painomuutosten myötä kalustoa kehiteltiin ja paranneltiin. Nyt puuautoilijoilla on vaihtoehtoja valittavana eri painoluokkiin.

Perhe etusijalla

Direktiivikursseista Virtasella on selkeä näkemys. Hänen mukaansa esimerkiksi ensiapua on hyvä kertailla muutaman vuoden välein, mutta ennakoiva ajo tai joku trukkikurssi on yhtä tyhjän kanssa. Onneksi direktiivikursseja voi nykyään suorittaa netissä, jolloin turhuuteen ei tärväännyt koko työpäivää.

Koronan takia saatu pieni väliaikainen lisäjousto ajo- ja lepoaikoihin oli ainakin Virtaselle tervetullut. Se antoi hitusen pelivaraa ja sitä kautta lisää aikaa perheen parissa. Samalla hän muistuttaa, että johonkin raja on aina vedettävä eikä se aina kaikkia miellytä. Mutta nykyisellään autokuskien ajoajat vaikuttavat hieman liian kireille.

Virtanen on välttynyt lähes kokoaan työtapaturmilta. Hän kertoo pyrkineensä välttämään hyppäämisiä ja turhia kiipeilyjä. Yksi nilkan nyrjähdys on ollut ja siitäkin mies selvisi herne-maissi-paprikapussin pitämisellä nilkan päällä.

- On osattava ottaa vapaata itselle. Ala kyllä sieppaa helposti kaikki tunnit, jos ei pidä varaansa. Itsekin oli hieman liian työhullu alkuvuosina, mutta lapsen syntymä havahdutti, Virtanen puntaroi.

Moottoripyöräily oli ykkösharrastus Roope Virtasen nuoruusvuosina. Pojan syntymän jälkeen harrastukseksi tuli veneily. Avovaimon ja seitsemänvuotiaan pojan kanssa Saimaan aalloilla viihtyy mainiosti. Ripeäkulkuisella retkiveneellä pystyy tekemään mukavia iltaretkiäkin. Sorsajahti kuuluu myös syyskesän rutiineihin, mutta hirviporukka on liian sitovaa.

- Sitoudun viikonloppuisin mieluummin pojan ja perheen kanssa touhuamiseen, kuin lähtisin hirvipassiin.

Teksti ja kuvat: Visa Vilkuna