Metsätrans

Pääkirjoitus 3/2025: Sattumien kautta

Toukokuun viimeisenä päivänä juhlittiin jälleen valmistujaisia halki Suomen. Myös omassa perheessä yksi lapsista päätti peruskoulunsa, ja on pitkin vuotta pohtinut tulevaisuuttaan. Hänellä ei vielä ole oikein käsitystä siitä mitä haluaisi isona tehdä, mutta ei sitä ollut itsellänikään. Itse hakeuduin lukioon lähinnä kahdesta syystä. Siellä sai kolme vuotta lisää aikaa miettiä asiaa, ja toisaalta en ole koskaan osannut tehdä käsilläni oikein mitään.

Oma viestini kaikille tulevaisuuttaan pohtiville on, että älä murehdi turhia. Jotenkin asioilla on yleensä tapana järjestyä, jos on valmis tekemään töitä, mutta tuskin koulutuksesta ainakaan haittaa on. Itsellä koko työura on kulkenut puhtaasti sattumien kautta nykyiseen pisteeseen, jossa toimin toista vuotta yrittäjänä.

Ensimmäisen pidempiaikaisen työpaikkani sain 18-vuotiaana. Paappa maksoi minulle ajoluvan sillä ehdolla, että suoritan myös kuorma-autokortin. Hän piti tuolloin grillikioskia, jonne aina aamuisin jaeltiin iltapäivälehdet myyntiin. Kerran hän oli vinkannut reitin kuljettajalle, että lapsenlapsellakin olisi nyt kortti, jos yritykseen tarvittaisiin työvoimaa. Ja niin sitten eräänä päivänä mulle soitettiin, ja pyydettiin haastatteluun. Paikassa, jonne en edes hakenut koskaan vierähti lopulta reilut seitsemän vuotta vaihtelevasti edenneiden yliopisto-opiskelujen lomassa.

Vähintään samanlainen tuuri kävi 2008, jolloin sain vakituisen paikan painotalon kustannusyhtiöstä. Olin tavannut nelisen vuotta aiemmin nykyisen vaimoni, ja hänen siskonmiehensä kautta päätynyt pelaamaan salibandya alasarjajengiin. Samassa joukkueessa pelasi eräs nykyinen kansanedustaja, joka tunsi kyseisen painotalon omistajan. Kun tuolla yrittäjällä oli työntekijän tarve, joukkuekaverilleni tuli jostain syystä mieleen vinkata asiasta minua ja jo seuraavana päivänä olin haastattelussa. Jo toistamiseen sain työpaikan, johon en tehnyt edes työhakemusta, eikä mulla toisaalta ollut myöskään mitään alan koulutusta. Tässäkin pestissä vierähti reilut seitsemän vuotta.

Mainos, juttu jatkuu alla Mainos päättyy

Kolmannessa kohtalonoikussa oli ikäväkin puolensa. Metsätrans-lehden työntekijä oli sairastunut, ja hänen tilalleen kaivattiin tuuraajaa. Entinen omistaja (Seppo Ala-Kutsi) otti yhteyttä silloiseen työnantajaani, josko heillä olisi joku henkilö, joka voisi paikata sairasloman ajan joko alihankintana tai lisätyönä. Olin valmis tarttumaan haasteeseen, mutta sillä kertaa palveluksiani ei vielä tarvittu. Yhteystietoni kuitenkin jäivät Sepolle, ja hieman myöhemmin sain kutsun toimistolle. Minulle kerrottiin avoimeen hakuun tulossa olevasta toimitusjohtajan pestistä, ja tällä kertaa tein elämäni ensimmäisen varsinaisen työhakemuksen. Elettiin vuotta 2015, olin 33-vuotias ja hallintotieteen opinnot jo kesken jättänyt perheellinen mies.

Vakituisen paikan jättäminen isossa yrityksessä, ja loikka selvästi pienempään firmaan mietitytti. Etenkin kun metsäala ei ollut itselleni lainkaan tuttu entuudestaan. Näin kymmenen vuotta myöhemmin voin hyvin todeta, että onneksi uskalsin tuon ratkaisun tehdä. Alan kuviot ovat tulleet tutuksi ja imaisseet mukaansa. Jo kauan sitten alkoivat keskustelut myös mahdollisesta yrityskaupasta sitten kun Ala-Kutsi yrityksestään on valmis luopumaan, ja kun aika oli kypsä, tätä ratkaisua en enää epäröinyt lainkaan.

Näin puolentoista vuoden jälkeen voin sanoa, että katua ei ole tarvinnut ja vaikea olisi enää kuvitella myöskään yrittäjyydestä luopumista. Varmaksi mitään ei kuitenkaan kannata väittää. Kun kerran edelliset 25 vuotta työelämässä on edennyt sattumasta toiseen, niin eihän sitä tiedä mitä tulevaisuuskaan eteen heittää.

Onnittelut kaikille valmistuneille, aurinkoista kesää ja menestystä tulevaan, mitä ikinä se eteen tuokaan. Uskokaa itseenne, unelmoikaa, tehkää töitä tavoitteidenne eteen ja luottakaa siihen, että lopulta elämä kantaa.

Mainos, juttu jatkuu alla Mainos päättyy

Tero Nurmi