Metsätrans-Lehti Oy
Metsätrans

Toiveikkuudella tästä päivästä huomiseen

Itsenäinen Suomi täytti 102 vuotta ja juhlava Presidentinlinnan itsenäisyyspäivän vastaanotto kruunasi itsenäisyyspäivän illan. Kauniit kukka-asetelmat ja naisten kampaukset - upeista iltapuvuista puhumattakaan saattelivat mielen juhlatunnelmaan, joka täydentyi presidentti Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion arvostavilla veteraanien kohtaamisilla. Maamme veteraanit olivat linnan kunniavieraita, eikä syyttä.

Itsenäisen kotimaamme ikäiset veteraanit saivat kuunnella Cantores Minores-poikakuoron esittämänä Finlandian, jota muutamat juhlavieraista lauloivat kuoron mukana hiljaisesti paikoiltaan. Finlandian sanat ”Oi nouse Suomi, nosta korkealle pääs seppelöimä suurten muistojen” tavoittaa uskoakseni meidän suomalaisten tuntemuksia varsinkin nyt, kun talvisodan syttymisestä tuli täyteen 80 vuotta. 105 päivän pituisen sodan julmuudet saavat sanattomaksi: 25 000 kaatunutta, 44 000 haavoittunutta, yli tuhat menehtynyttä siviiliä ja noin 430 000 kotinsa menettänyttä.

Itsenäisyyspäivän aattona sain kuunnella työkaverini kertomana hänen oman sukunsa historiaa. Isoäitinsä oli ollut nuori 18-vuotias tyttö, kun talvisota oli syttynyt. Hän oli paennut perheineen Hiitolasta, Laatokan Karjalasta toiveissaan palata kotiinsa takaisin. Toisin kävi, sillä Hiitola luovutettiin vuonna 1944 silloiselle Neuvostoliitolle. Samanlainen kohtalo oli isälläni ja perheellään, kun he eivät enää koskaan voineet palata Viipurin läänin Pyhäjärvelle, Laatokan rannalle. Olen usein ajatuksissani pyrkinyt tavoittamaan rakkaan, edesmenneen, vuonna 1910 syntyneen mummuni Ainon tunteita, kun he joutuivat lähtemään vajaan tunnin varoitusajalla kotoaan. Oli niin kiire, että kaikkia leivinuunissa paistuvia leipiä ei ehditty ottaa mukaan, vaikka pieniä syöjiä oli monta. Eduskunnan säätämän pika-asutuslain mukaan karjalaisille etsittiin uudet asuinpaikat Suomen uuden rajan länsipuolelta.

Matkaan lähteminen on varmasti pelottanut. Vuorokausia kestäneet junamatkat ja pommitukset sekä karjalaisten sijoitukset perheisiin väistämättä koskettavat vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Karjalainen elämänilo ei kuitenkaan laantunut nälän, surun, sairauksien ja jatkuvien huolien täyttämillä evakkomatkoilla. Karjalaiset, varsinkin maanviljelijät, palasivat takaisin kotiseuduilleen jälleenrakentamaan toiveikkaana Karjalaa jatkosodan alettua kesään 1944 mennessä. Monien kotitalo oli tuhottu, joten kodin perustaminen oli aloitettava alusta. Uutteruutensa lomassa he järjestivät jopa iltamia, joissa laulut ja leikit raikuivat. Usko elämän palautumisesta ennalleen kotiin paluun myötä piti taas haudata, kun Karjala menetettiin toistamiseen kesäkuussa 1944 käydyn suurhyökkäyksen jälkeen.

Työkaverini suvun tarinaa kuunnellessani tavoitin palan toiveikkuuden hautaamisesta. Jokainen suomalainen oli taatusti onnellinen sodan päätyttyä ja jokainen karjalainen toivoi pääsevänsä palaamaan takaisin kotiin. Neuvostoliiton miesylivoima ja aseiden määrä mursivat pienen kansamme puolustuksen, mistä johtuen raskaat rauhanehdot oli hyväksyttävä – kotiin ei enää palattu.

Ikävä kotiin oli ainakin Aino-mummuni mukana hautaan saakka. Sain lapsena kuulla, miten vehreää seutua kotipuolessa oli ja kuinka upeat Laatokan rantamaisemat olivat. Kotiseudun ikävän kanssa pärjättiin kokoontumalla yhteen toisten samaa murretta puhuvien karjalaisten kanssa ja pitämällä kiinni perinteistä, joita karjalaiset vaalivat edelleen. Historian kirjoituksiemme mukaan `karjalaiset sopeutuivat kuitenkin lopulta hyvin´, mikä ei paljasta kaikkia todellisia tuntoja. Eihän karjalaisilla ollut muita vaihtoehtoja kuin asettua sodan runtelemaan maahan paikkakunnalle, jonne eduskunnan maahankintalain mukaan määrättiin asumaan. Lain mukaan maatilan, asuintontin tai kalastustilan Karjalassa omistaneille tuli hankkia korvaavat tontit ja tilat, mikä aiheutti närää ja synnytti jopa siirtolaisvihaa karjalaisia kohtaan. Karjalassa kalastamaan tottuneet ja Suomen länsirannalle sijoitetut karjalaiset joutuivat luopumaan kalastamisestaan, sillä niin sanotun ruotsalaispykälän mukaan suomenruotsalaisilta alueilta ei saanut lunastaa maata Karjalan siirtolaisille. Uuniruokia syömään tottuneina karjalaiset saivat paheksuntaa osakseen myös ruuan laittamisestaan, kun he siirtolaisina olisivat halunneet lämmittää uunia päivittäin.

Aino-mummuni mukaan parasta oli se, että samalta paikkakunnalta kotoisin olevat pääsivät asumaan toistensa lähellä. Ehkä juuri rankkojen kokemuksien ja jatkuvan epävarmuuden vuoksi elämänilo oli karjalaisten kantavin voima. Elämän pienet asiat toivat valtavasti iloa toivottomuuden keskellä. ”Ilo pintaan, vaik syvän märkänis” karjalaiset sanoivat ja taas jatkoivat seuraavaan päivään.

Tämä artikkeli on maksullinen.

Osta lukuoikeus

tai

Kirjaudu sisään