Tuula Pukkala: Aitouden ihanuutta

Tätä kirjoittaessani olen saanut tutustua kahden viikon ajan uusiin oppilaisiini. Oppilaistani kaikki tunsivat osan luokkakavereistaan hyvin oltuaan samalla luokalla ensimmäiset neljä kouluvuottaan. Jokaiselle tuli myös uusia tuttavuuksia, joten opettajana en ole ainoa tutustuja. Koska uskon suhdekeskeisyyteen myös kasvatuksessa, olen innolla jutustellut ihastuttavien viidesluokkalaisteni kanssa ja keskusteluttanut heitä mahdollisimman paljon. Ensimmäisen viikon jouduin puhumaan lähes yksin, kunnes vähitellen alkoi syntyä vuorovaikutusta.

Yhteyden luominen on kiehtovaa! Kiehtovuutensa lisäksi se on välttämätöntä koulussa ja uskoakseni yleisesti aliarvostettua. Lasten kanssa yhteys useimmiten syntyy nopeasti ja oletan sen selittyvän lasten aitoudella. Joskus riittää aikuisen hymy, huomion kiinnittäminen tai kysymys, johon lapsen on helppo ja mieluisa vastata. Uskon myös, että lapsilla ei ole ennakkoluuloja tai asenteita, jotka saattaisivat estää tutustumisen. Lapset ovat vielä säästyneitä yhteiskunnan stereotypioilta. Lapsille toisen erilaisuus voi olla hämmentävää tai ujostuttavaa, mutta se ei sammuta heidän uteliaisuuttaan. Mitä pienempi lapsi, sitä vilpittömämmin ja uteliaammin hän suhtautuu toisen piirteisiin ja vuorovaikutukseen.

Lapset unohtavat tai eivät vielä osaa ajatella, mitä toiset heistä ajattelevat. Tämä itsessään lisää lasten haavoittuvuutta, mutta samaan aikaan avaa tien aitouteen. Lapsilla ei ole vielä elämänkokemuksistaan hankittuja kuormia, joiden vuoksi monet aikuiset kantavat suojamuuria ympärillään. Toisinaan muurit tekevät aikuisista niin paksunahkaisia, että mikään ei enää tunnu miltään tai tuntuu tosi yksinäiseltä. Yksinäisyys on astunut aitouden tilalle. Tästä on kirjoittanut ja säveltänyt laulaja Behm laulussaan `Päästä varpaisiin´.

Vilpittömyyttä kauneimmillaan on aitous, jota on vaikea sanoittaa. Yrityksessäni avata aitoutta käsitteenä en varmasti onnistu kokonaan, mutta ehkä lapsia kuvailemalla tavoitan jotakin aitoudesta. Lasten kokonaisvaltainen läsnäolo tilanteissa ja hersyvät tunnereaktiot hurmaavat lähellä olijat, mikä lisää toistenkin aitoutta. Joskus jopa aikuiset pääsevät hetkellisesti irti estoistaan ja saavat lasten seurassa kokea käsillä olevia hetkiä. Aitous on rehellisyyttä senkin uhalla, että toisinaan totuuden puhe satuttaa. Aikuisena on etuoikeutettu saadessaan palautetta lapsilta, jotka eivät sano henkilökohtaisia mielipiteitä loukatakseen, vaan pyrkiessään sanoittamaan näkemäänsä tai kokemaansa.

Aitous rehellisyyden lisäksi on hyväksymistä. Aitous näkyy ensisijaisesti oman itsen hyväksymisenä. Kaikki he, jotka tietävät olevansa epätäydellisiä, ovat hyväksyneet virheensä sekä tietävät varmuudella aina silloin tällöin epäonnistuvansa ja osaavat nauraa itselleen. Aitous on selvästi käsi kädessä minäkuvan tai itsetunnon kanssa. Arjessa tavataan puhua terveestä itsetunnosta, jonka merkittävä osa on aitoutta. Kun omakuva on armollinen, pystyy paremmin ymmärtämään toisen käyttäytymistä ja hyväksymään erilaisia valintoja. Parhaimmillaan kykenee vilpittömän lapsen tavoin näkemään, että toisella on vain huono päivä, hänellä on paha mieli, kipuja tai liian kuormittavaa.

Aitous on toivoa paremmasta ja syyttämättä jättämistä, mikä näkyy ajattelussa: Tänään epäonnistuin, onneksi toisella kertaa saatan onnistua. Epäonnistumiseni ei ole toisten syytä, vaan eri asioiden summa. Joskus aitous on lapsenmielisyyttä, naiiviutta tai yksinkertaisuutta. Mielestäni aitous voi olla myös rankkojen kokemuksien suoja – joskus pääsee helpommalla, kun ei pohdi ihan kaikkia tai kaikkien asianosaisten mahdollisia vaihtoehtoja. Aidon ei liioin tarvitse miettiä, mitä muut hänestä ajattelevat. Hän tietää, että jokaisella on lupa olla omanlaisensa. Aito on oma itsensä ja juuri siksi onnistuu rakentamaan yhteyksiä toisiin.