Yrittäjyys

Vuonna 1970 heinäkuun ensimmäinen päivä Runar Nurmi avasi kioskin Vaasan Kiilapalstalla. Alueella oli tuolloin isovanhempieni lisäksi paljon muitakin lapsiperheitä, ja paappani ajatteli kioskilla olevan kysyntää. Toisella kymmenellään tuolloin ollut äitini oli polleaa, kun sai pussittaa merkkareita ostoksille saapuneille naapuruston muille kakaroille. Sosiaalinen Runar viihtyi, kun pääsi kioskin tiskin takaa vaihtamaan kuulumisia asuinalueen miesten kanssa.

Alkuun paappani liikkeenharjoittaminen oli pienimuotoista ja sivutoimista. Varsinainen leipä irtosi säiliörekan kuljettajana. Vuosien saatossa selkä alkoi kuitenkin vihoitella, kuljettajien ergonomia ei tainnut 50 vuotta sitten olla aivan nykypäivän tasolla. Kun samaan aikaan kioskitoiminta kehittyi, oli 1979 aika kypsä anoa kaupungilta lupaa suuremman grillikioskin rakentamiseen samalle tontille. Vuosivuokra tuplaantui 250 markasta 500 markkaan.

Synnyin itse muutama vuosi myöhemmin, ja tuosta Nurmen Grillikioskista tuli monelle tapaa rakas paikka lapsuudessa. Sairaanhoitajana vuorotyötä tekevän yksinhuoltajaäidin ainoan lapsen hoitojen järjestämisessä parin kilometrin päässä asuvat isovanhemmat olivat epäilemättä tärkeä tuki. Toki vietin mummolassa, ja varsinkin paapan kioskilla runsaasti aikaa myöhemminkin, vaikka varsinaista kaitsijaa en enää tarvinnutkaan.

Koulupäivän jälkeen fillaroin monesti paapan kioskille notkumaan. Olin innokas lehtien lukija, mikä ehkä enteili nykyistä uraa. Toisaalta myös irtokarkit maistuivat, ja hammaslääkärikäynnit ovat pelottaneet noista vuosista lähtien. Pitkävedon rantautuminen Suomeen 1993 oli kova juttu henkilökohtaisesti, meillä oli mainio vedonlyöntikimppa paapan kanssa. Minä tein rivit, hän maksoi. Voitot jaettiin puoliksi. Olin 11-vuotias, mutta rikkomukset lienevät vanhentuneet.

Pitkää päivää

Oli tavallaan siistiä, kun omalla paapalla oli kioski, mutta ei pienyrittäjän arki aina hohdokkaalta näyttänyt. Aamupäivisin oli haettava tukusta täydennystä kioskin hyllyille tai hoidettava paperihommia, päivällä avattiin luukut ja sulkemisajan muistelen olleen klo 23 iltaisin. Strömberg Parkin alueelta palaileville iltavuorolaisille maistui toisinaan hampurilainen tai makkaraperunat. Öisin sadan metrin päässä sijaitsevassa mummolassa kuunneltiin kioskilla olevan radiopuhelimen särähdyksiä. Mumman ja paapan koira, Brutus-niminen bokseri oli tehokas murtomiesten pidättelijä poliiseja odotellessa.

Vielä 80-luvulla useimmat kaupat olivat arkisin auki kuuteen tai seitsemään ja lauantaina kahteen, sunnuntaisin eivät ollenkaan. Kioskit pärjäsivät ilta- ja viikonloppumyynneillä. Lauantaiaamuisin paappa usein haki minut mersullaan mukaan tukkureissulle, sitten auttelin tavaroiden kantamisessa ja täytin karkkipussihyllyä. Myös sunnuntait olivat usein työpäiviä, kun ulkopuoliselle olisi pitänyt tiukasta katteesta maksaa tuplapalkkaa. Muistan viettäneeni monta kesäistä viikonloppua Jurvan Säläisjärven leirintäalueella kahdestaan mummani kanssa asuntovaunussa, kun paappa oli kiinni töissä.

2000-luvulle tultaessa kauppojen aukioloajat olivat vapautuneet merkittävästi, mikä ajoi kioskeja ahtaammalle. Moni lopetti, olosuhteiden pakosta. Paappanikin olisi ollut kansaneläkkeeseen oikeutettu, mutta ostajaa kioskille ei ollut helppo löytää. Ikävuosia oli mittarissa jo reilut 70, kun eläkepäivät lopulta koittivat ja vain muutamaa vuotta myöhemmin ne päättyivät äkilliseen poismenoon karavaanireissulla Uukuniemessä.

Oma ”nakkikioski”

Elokuussa perustin oman pienen ”nakkikioskini”, työnimeltään N-Media Oy. Seppo Ala-Kutsin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan Metsätrans-lehti Oy:n liiketoiminta siirtyy yritykselleni 1.1.2024. Tämän lehden ilmestyessä reilun 8 vuoden työsuhteeni yrityksen toimitusjohtajana on päättynyt, mutta jatkan Metsätrans-lehden julkaisua yrittäjänä.

Tähän työhön päätyminen vuonna 2015 oli monien sattumien summa, mutta Seppo on myöntänyt, että jo toimitusjohtajaa rekrytoidessa takana oli ajatus löytää henkilö, joka voisi hänen 1998 aloittamaa työtään jatkaa jonain päivänä. Ensimmäiset vuodet menivät alaan tutustuessa Sepon kulkiessa mukana matkoilla. Olen tavannut kymmeniä yrittäjiä, kuljettajia ja muita alan ammattilaisia. Lukenut paljon, kuunnellut vielä enemmän. Ehkä hieman jotain oppinutkin.

Kuten aikanaan paapallani, myös Sepolla virallinen eläkeikä on täyttynyt hyvän aikaa sitten ja alkuperäisen suunnitelman mukaan tämä kauppakin olisi saattanut toteutua jo joitakin vuosia sitten. Toimituksen arjessa päätoimittajan rooli onkin vuosien varrella pienentynyt merkittävästi, mutta taustatuki on aina ollut olemassa. Koronaviruspandemian ja sittemmin Venäjän hyökkäyssodan ravistellessa alaa ja maailmantaloutta, olen ollut tyytyväinen turvalliseen asemaani kuukausipalkkalaisena.

Uskoa tulevaan

Vaikka nytkään ei eletä varsinaista noususuhdannetta, lähden yrittäjäksi luottavaisin mielin. Lehdellä on paljon uskollisia lukijoita, joiden tavoittaminen kiinnostaa myös mainostajia. Yleisellä tasolla netti ja sosiaalinen media ovat tehneet painetuille lehdille hieman saman, mitä kaupat aiemmin kioskeille. Printtilehtien levikit ja mainoseurot ovat vähentyneet tuntuvasti, mutta Metsätrans on onnistunut säilyttämään asemansa hyvin. Siitä kiitos kaikille lukijoille ja yhteistyökumppaneille. Koronavuosien keskellä uudistettu verkkolehtemmekin kasvaa ja kehittyy tasaisesti, toivottavasti myös jatkossa.

Haluan näin julkisesti kiittää Seppoa, kun hän uskoi minuun reilut kahdeksan vuotta sitten palkkausta tehdessä, ja nyt edelleen hänen perustamansa lehden pitkän ja kunniakkaan historian vaalijana myös tulevaisuudessa. Ja ennen kaikkea toivon elokuussa 50-vuotishääpäiväänsä viettäneille Sepolle ja Kirstille terveyttä, pitkää ikää ja antoisia, hyvin ansaittuja eläkepäiviä.