Raakkujen mukana pohjamudista paljastui ahneus, välinpitämättömyys ja tietämättömyys

Eräs kansanedustaja ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja twiittasi, että Suomussalmen raakkutapaus on saanut liikaa palstatilaa. Mielestäni kerrankin jokin ympäristötapaus sai ansaitsemansa mediahuomion.

Tapauksesta on kulunut jo jokunen tovi, joten nyt on itseni vuoro laittaa lusikkani tähän jo hieman haalenneeseen soppaan. Ei tuomarina, vaan ihmisten käytöksen ihmettelijänä.

Voin rehellisesti sanoa, että kun kuulin ensimmäisen kerran tapauksesta, meni päivä pilalle. Ärsytti raakkujen puolesta, ärsytti metsäalan puolesta. Suorastaan ahdisti tapauksen paljastaneen biologin puolesta ja lannisti se välinpitämättömyys, mikä tapauksesta huokui. Mietin, että miksi ihmisen pitää aina sotkea? Niin raakkuvesistöä kuin metsäalan mainettakin. Yksittäistapaus alkaa olla turhan kulunut termi ”yksittäistapauksesta”.

Samalla viikolla selvisi nimittäin myös Ruotsissa tapahtunut laiton vanhan metsän hakkuu ja myöhemmin kävi ilmi, että toisenkin raakkujoen yli on ajettu. Ja sama yhtiö hakkasi myöhemmin syksyllä tiedossa olleen kuukkelimetsän. Taas yksi surullinen esimerkki tiedonvälityksen ongelmista. Tai ainakin toivon, että kyse on siitä, eikä välinpitämättömyydestä.

Ei voi olla niin et toisella kädellä kunnostetaan raakkujokia hankerahalla ja toisella kädellä ajellaan satoja kertoja samojen jokien yli. Meillä olisi kyllä teknologia ja kyky siihen, että kaiken saatavilla olevan tiedon pitäisi liikkua kädeltä toiselle, varsinkin saman organisaation sisällä, mutta mielellään myös taholta toiselle. Tietojen pihistely on vaarallista ahneutta.

Suomussalmen tapaus oli kaikin puolin surkea ja äkkiseltään luulisi, ettei tällaiselle toiminnalle löydy puolustajia, mutta niin vain kommenttikentät täyttyivät tapauksen vähättelystä ja jokaisesta tuli yhdessä yössä vähintäänkin raakkuasiantuntija. Uhanalaisuudesta ihmisillä näytti olevan pitkälti väärä käsitys tai ei käsitystä ollenkaan. Monen tajuntaan ei tunnu uppoavan, että laji voi olla tuhatpäisenäkin uhanalainen, vaikkei sitä tarvitsekaan vahtia aseistettuna vuorokauden ympäri. Näitäkin lajeja ikävä kyllä on olemassa ja kieltämättä ne on helpompi vähemmälläkin lukemisella ymmärtää.

On myös uskomatonta, miten hanakasti ihmiset kommentoivat – ja miten vähän lukevat. Tapaus oli esillä varmaan jokaisessa mediassa ja silti ihmisillä ei ole käsitystä raakusta tai käsitys on yksiselitteisen väärä. Itselleni raakku tuli tutuksi kolmisen vuotta takaperin, kun eräs nettituttava linkkasi aiheesta mainion artikkelin. En ollut koskaan kuullutkaan raakusta, vaikka sillä on jopa pelottavan massiivinen rooli ekosysteemissä. Mutta ihmisten puolustukseksi: eivätpä raakut paljoa itsestään numeroa tee. Voit kävellä metrin päästä huomaamatta joen suurtakaan raakkuesiintymää. Eivätkä raakut ole yhtä söpöjä mannekiineja luonnonsuojelujulisteissa kuin pandat tai jylhän kuvauksellisia kuin sarvikuonot.

Valtaosa asiaa kommentoineista oli oletetustikin metsäalan ulkopuolisia ja puhtaasti lehtien, uutisoinnin ja omien ennakkokäsitysten varassa ilman kosketusta todelliseen korjuuarkeen. Ei tiedetä toimintatavoista, koneista, kartoista tai järjestelmiin kuskille syötetyistä tiedoista. Mutta näin alasta jotain sisältä päin ymmärtävänä tuli ensimmäisenä mieleen kysyä yksinkertaisesti näytille korjuuohjetta ja karttaa. Siitähän jo yhdellä silmäyksellä olisi nähnyt, onko munaus ollut suunnittelussa vai kuskin omaa soveltamista.

Yritin asettaa itseni kaikesta huolimatta kuskin saappaisiin. Mikä on mennyt pieleen? Näkemykseni mukaan ainakin asenne.

Itselläni ei lähtökohtaisesti olisi mitään syytä olla uskomatta ihmistä, joka tulee metsässä varoittamaan alueen luontoarvoista. Oli kyseessä metsänomistaja, joka varoittaa lähteestä, biologi, joka varoittaa raakuista tai aktivisti, joka varoittaa alueen iästä, ensimmäinen reaktio itselläni olisi pysäyttää kone, kuunnella mitä sanottavaa tulijalla on ja soittaa esimiehelle tai suunnittelijalle ja välittää ne tiedot, mitä metsässä hiipparoivalta ulkopuoliselta sain. Tekisin tämän jo ihan oman uteliaisuuden, mutta myös oman oikeusturvani takia. Ei tulisi mieleenkään vähätellä viestintuojaa. Samalla puolellahan meidän tässä pitäisi olla?

Vahinko on aina vahinko ja niille ei mitään mahda, mutta tahallisuudesta tulisi rangaista tuntuvasti. Kiinnostaa nähdä mihin tapaus lopulta johtaa vai johtaako mihinkään ja kelle vastuu tapauksesta lankeaa? Historian valossa rangaistukset ympäristörikoksista eivät ole olleet kaksisia. Yksittäisiä rangaistuksia kiinnostavampaa on kuitenkin se, mitä pysyvää tapaus saa aikaan järjestelmissä ja toimintatavoissa, suhtautumisessa ja asenteissa. Kiristyvätkö lait? Toivon, että tapahtuma vaikuttaa positiivisesti ainakin siihen, miten uhanalaisuudesta puhutaan ja mitä siitä tiedetään, miten informaatio yhtiöissä ja niiden välillä kulkee ja miten vesistön ylityksiin kiinnitetään huomiota. Joku merkitys kuolleilla raakuilla on oltava.

Ihmiset eivät halua sääntelyä ja sanovat, että omalla omaisuudella pitäisi saada tehdä mitä vain. Haluaisin aidosti luottaa ihmisten omaan kykyyn ja haluun suojella tärkeitä elinympäristöjä ilman pakotusta, lakeja ja sertifikaatteja, mutta ikävä kyllä mitä kauempana metsä on omasta arjesta esimerkiksi ulkomaisilla sijoittajilla ja rahastoilla, sitä vähemmän siinä kiinnostaa muu kuin rahallinen arvo. Ja vaikka metsä olisi omakin, ei se tarkoita, että metsänomistaja sen luontoarvoja välttämättä arvostaisi. Arvo nähdään muualla kuin simpukoissa, kuukkeleissa ja jäkälissä ja suojakaistaleet ja säästöpuuryhmät nähdään kulueränä.

Ahneus on välinpitämättömyyden ohella valtava ongelma. On vaikea kuvitella, että itse pihistelisin suojakaistaleiden kanssa, mikäli kyse olisi omasta metsästäni. Ei voi olla niin tiukkaa, että omistaa metsää ja leipä on muutaman kymmenen metrin suojakaistaleesta kiinni? Onko kyse oikeasti rahasta vai periaatteesta?

Suomussalmen metsänomistajalta ei ole tietääkseni vieläkään saatu haastattelua, mutta en voi tuomita. Itsekin ennemmin juttelisin juristini kuin toimittajan kanssa.