MetsäTrans Oy
Puutavara-autoilu

Puunajoa kahdeksalla vuosikymmenellä

Uuraisten kirkonkylän kupeessa asuvalla, vuonna 1939 syntyneellä Mikko Flyktmanilla on melkoinen taival ammattimaisesta kuorma-autoilusta. Mies on ajanut puuta peräti kahdeksalla vuosikymmenellä ja ajo jatkuu. - Ensimmäistä kuormaa lähdin hakemaan isän ja veljen mukana vuonna 1951. Parin vuoden päästä pääsin enkä suinkaan joutunut apumieheksi. Minulle oli pikkupojasta alkaen aivan päivänselvä asia, että polkuni tulisi viemään auton apumiehestä autokuskiksi, Flyktman kertoo.

Mikko Flyktman kertoo, että auton vaihtoarvoon vaikuttaa akseleiden lukumäärän lisäksi yllättävän paljon se, kuinka autolla on ajettu ja kuinka hyvin se on huollettu.

1950-luvulla Flyktmanit ajoivat puun ohella muutakin. Hiekka ja sora pisteltiin lapiopelissä lavalle. Siinä nuoren pojan vartalo jäntevöityi ja hauikset kasvoivat. Pelkkää onnistumista ei Mikko Flyktmanin autoilu ole aina ollut.

Läheltä piti

Syksyllä 1958 Flyktman oli viemässä sorakuormaa kolme vuotta vanhalla isolla Dodgella. Täydessä vauhdissa etujousituksen norra katkesi ja apunorran puuttuessa akseli vääntyi ja löi ohjauksen lukkoon. Auto kieri monta kertaa ympäri. Ensimmäisen kierähdyksen aikana ohjaamo painui kasaan ja ovet repeytyivät auki. Hyvien käsivoimiensa ja Dodgen joustavan ohjauspyörän ansiosta Flyktman onnistui säilyttämään otteen ohjauspyörästä ja pysyi sisällä kopissa. Tämä todennäköisesti pelasti hänen henkensä. Autosta ei jäänyt juuri mitään jäljelle, vain vääntynyt maski on vanhan hallin seinään naulattuna muistuttamassa onnettomuudesta.

Mainos, juttu jatkuu alla Mainos päättyy

- Kun kömmin romukasasta ulos, hämmästelin parinkymmenen metrin päässä olevaa irti repeytynyttä etuakselia. Kun etsiskelin baskeriani pään suojaksi, löysin sen kasaan painuneen ohjaamon peltien väliin puristuneena. Ei siinä muuta voinut miettiä, kuin että onneksi olivat suojelusenkelit mukana, Flyktman vakavoituu.

- Tämä Dodgen maski on muistona 1958 vuonna tapahtuneesta onnettomuudesta, jossa hengenlähtöni oli tosi lähellä, Mikko Flyktman kertoo.

Kuorittua pölliä Kaipolaan

Yksi reissu Kaipolan paperitehtaalle on jäänyt Flyktmanin mieleen. Kolme Volvo Vikingiä Uuraisilta vei nuppikuormat pölliä Kaipolan tehtaalle lokakuussa vuonna 1961.

- Jonkun koepuuerän me sinne toimitimme. Erikoista oli sekin, että Uuraisilta otettiin kolme kuormaa käsin kuorittua puolikuivaa kaksimetristä puuta. Volvot olivat uusia ja kaksi niistä oli punaista ja yksi harmaa. Paljon emme puuta Kaipolaan ajaneet, sillä toimeksiantajamme oli pääsääntöisesti Metsäliitto, Flyktman kertoilee.

Kuin muistoja verestääkseen ja kunnianosoituksena suljettavalle Kaipolan tehtaalle Flyktman vei lokakuun alussa jälleen kuorman Kaipolaan. Tällä kertaa ajokkina oli kolmiakselinen Scania R 580, jonka mittarissa oli 1,8 miljoonaa kilometriä. Käytettynä yrityksen käyttöön hankitussa autossa alkaa Flyktmanin mukaan olla jo hieman kuluneisuutta tietyissä paikoissa.

Se on taitolaji saada auto kestämään ja pysymään siistissä kunnossa, Flyktman painottaa viedessään kuormaa Kaipolaan 1,8 miljoonaa kilometriä ajetulla Scanialla.

Ala meinasi vaihtua

Pikkuhiljaa 1960-luvun alussa kuorittu puu jäi pois. Siitä meinasi koitua Flyktmanille alan vaihto. Kuoripäälliset pöllit jäätyivät pinoon ylivuotisena yhdeksi köntiksi. Kirves ja rautakanki apuna pöllejä irti sahattaessa ja jäisiä puita kuormaan työntäessä alan vaihto hiipi mieleen.

- Vuosien 1962–1963 vaihteessa sanoin isälleni, että nyt saavat jäiset pöllit minun puolestani olla. Mutta eiköhän vaan Hiab tullut samoihin aikoihin esittelemään hydraulista puutavaranosturia. Nosturi hankittiin nelivetoisen Mersun päälle.

- Tuntui se niin uskomattoman hyvälle, kun näki nosturin nostavan jäisiä puita useamman kerrallaan kuormaan. No en onneksi vaihtanut alaa, vaan olen jatkanut siitä hetkestä puunajoa 57 vuotta. Ja työ jatkuu, Mikko Flyktman sanoo tyytyväisenä.

Uutta pitää kokeilla

Tukinajossa nosturina oli joko Record tai suositumpi Joutsalainen, mutta pöllit kuormattiin käsin. Flyktman kertoo kokeilleensa pitkän pöllin kuormaamista nipuissa joutsalaisella, mutta kovin kömpelöä se oli. Vaijerinosturin kanssa työskentely oli todellista tiimityötä.

Autoja Flyktman on kokeillut useita. Bedford, Magirus, Volvo, Mersu, Sisu, Man ja Scania. Kymppipyöräisten tultua markkinoille Volvo ja Scania nappasivat markkinaosuutta Sisulta ja Mersulta. Ketterät ja kestävät ruotsalaiset olivat autoilijoiden mieleen. Tiukassa yritystoiminnassa ei saa liiaksi tuijottaa tiettyyn merkkiin, vaan ajoon on otettava siihen parhaiten sopiva ja kustannustehokkain auto.

- Esimerkiksi vuoden 1964-mallin kymppipyöräisen Volvo 495 Titanin valitsin, koska sillä sai isot kuormat ilman kärryä. Volvo 89 vuodelta 1974 oli voimakas auto, mutta se savutti kuormattaessa tosi rankasti. Mersut savuttivat vähiten ja se oli yksi tärkeä syy silloiseen autovalintaani, Flyktman perustelee.

Tällaisen Mersun päälle asennettiin Flyktmanien ensimmäinen Hiab.

Nousuja ja laskuja

Flyktman muistelee, kuinka 1980-luvulla taloudella meni mukavasti, mutta silloin homma karkasi käsistä. Tuli pekkaspäiviä ja muita hyvän miehen lisiä mojovien palkankorotusten päälle. Teollisuutemme hintakilpailukyky alkoi heiketä. Osittain näiden vuosien hedelmiä tässä nyt nautitaan, kun Kaipolan tehdas monien muiden lopetettujen paperi- ja sellutehtaiden jatkoksi päätettiin sulkea.

Valtaan päässeet eivät osaa katsoa kokonaisuutta eivätkä varsinkaan tulevaisuutta. Paikallinen sopiminen on yrittäjille arkea ja yrittäjät joutuvat kovasti sommittelemaan, miten olisi viisainta hoidella omien työntekijöiden toimeentulo ja hyvinvointi tehtaiden seisokkien ja lakkojen aikana.

- Metsäteollisuuden irtautuminen vallinneesta neuvottelujärjestelmästä on mielestäni askel oikeaan suuntaan. Toivottavasti muut työnantajat ottavat mallia ja maassamme alettaisiin elää enemmän todellisen elämän ehdoilla, Flyktman miettii.

Muutos on pysyvää

Maamme tarvitsee tervettä muutosta työmarkkinoille. Toivottavasti lakot vähenevät, sillä niissä koneyrittäjät ja autoilijat ovat aina kovimman iskun saavia sijaiskärsijöitä.

- Vuonna 2005 oli vaikea lakko, sillä lakko ja työsulku kestivät kuusi viikkoa. Ajot luonnollisesti pysähtyivät heti ja meillä oli uusi auto joutilaana. Ruotsissa olisi ollut ajoa, mutta luotin lakon päättyvän reilussa viikossa. Pieleen meni se arvaus, Flyktman naureskelee.

Hän kertoo surullisena 1980–1990 luvun vaihteen tuhoisasta lamasta. Silloin kaatui paljon ihan hyviä ja taidolla johdettuja yrityksiä. Valuuttalainaa tuputettiin innokkaasti ja liian moni siihen vipuun meni.

Vararikon myötä autoilija joutuu todella hankalaan tilanteeseen. Liikenneluvat tuhoutuvat, kaikki oikeudet katkeavat ja yrittäjästä tulee hylkiö. Konkurssin tehnyt autoilija on Flyktmanin mukaan vielä tänä päivänäkin koko lailla suojaton konkurssitilanteessa. Ahkeruus ja työnteko ei läheskään aina auta. Yhden auton yrittäjä voi pelastua hartiapankin kautta, mutta useamman auton yrittäjä on haavoittuvammassa asemassa.

- Vastustelin minäkin aikani minulle tyrkytettyä valuuttaluottoa, mutta suostuin sen sitten kumminkin ottamaan. Kova selkäsaunahan siitä tuli. Lyhensin lainaa kovasti, mutta velka ei, kun kasvoi ja korko huiteli liki 20 prosentissa, Flyktman tilittää.

- Tällaisella Volvo Vikingillä Mikko vei vuonna 1961 puukuorman Kaipolaan vein. Käsin kuorittua pölliä oli soralavalla reilut 20 mottia.

Sitkeys palkitaan

Löysiä ja leppoisia päiviä on Flyktmanin arvion mukaan turha odotella. Tiukkuus ja kova kilpailu jatkuvat eikä tulevaisuudesta osaa paljon sanoa. Terveyttä kun riittää ja hyvä laskupää niin eiköhän sitä pärjää tulevaisuudessakin. Mutta laskupäästäkään ei ole apua, jos ajot loppuvat.

Perheyritys Mikko Flyktman Oy:ssä on Riitta ja Mikko Flyktmanin lapsista mukana viisi ja lapsenlapsistakin kaksi. Kaikkiaan yritys antaa leivän hieman yli kymmenelle ammattilaiselle.

- Ei tämä yrittäminen kovin helppoa ole, mutta leipää se onneksi tuo sen verran useaan pöytään, ettei tätä viitsi lopettaakaan. Se on tunnustettava, että en ole patistanut lapsiani alalle. Tyttärille oikein yritin suositella muita ammatteja, Flyktman tunnustaa.

Täyttäessään 70 vuotta silloinen laki meinasi lopettaa Flyktmanin rekanajon. Trafista, vai mikä sen viraston nimi silloin oli, kyseltiin mahdollisuutta jatkoon. Lupailivat muutamia päiviä, mutta eihän sellaisella jatkoajalla mitään tee. Mutta kerrankin EU:sta oli apua ja sieltä tulleen laintulkinnan mukaan lääkärin lausunnon perusteella oli mahdollisuus antaa kortille jatkoaikaa kaksi vuotta kerrallaan.

- Minun on täytynyt hakea viisi kertaa lausunto geriatriaan erikoistuneelta lääkäriltä Helsingistä ja Tampereelta, jotta rekkakorttini on pysynyt voimassa. Kun täytin 80 vuotta, niin lausunto kahden vuoden jatkoajasta piti ottaa erikoislääkäriltä. Kun vielä muistaa sen, että urani alussa minä sain erikoisluvalla kaksi vuotta etuajassa ammattikortin, niin olen minä ainakin yrittänyt työuraani nykysuositusten mukaan pidentää, Flyktman kertoo hyväntuulisena.