Mielipidekirjoitus: Avohakkuu?

EU-komissiolle on lähtenyt joukolta meppejä uutta EU:n metsästrategialuonnosta tukeva kirje:

"Avohakkuumenetelmä on katastrofi ekologisesta näkökulmasta.” Tai sitten ei. Lähimenneisyyden suurin avohakkuu tapahtui Tuntsan kairassa 1960-luvun alussa. Metsää paloi Suomen ja Venäjän alueilta yhteensä 120.000 hehtaaria eli 12 kilometriä leveä ja 100 kilometriä pitkä kaistale. Luonnon omaa avohakkuuta, jota Suomessa on ihmisen toimesta yritetty matkia jo vuosikymmeniä, mikä näkyy puuston määrän lähes kaksinkertaistumisena sadassa vuodessa. Ei tarvitse mennä ajallisesti 60-luvulle, sillä Koillismaalla tänä kesänä myrsky kaatoi metsää rajusti, tehden noin miljoonan kuutiometrin avohakkuun. Avohakkuu kielto on ollut voimassa ainakin Saksassa tietyillä alueilla, mutta nyt siellä kaatuu metsää, ennen näkemättömällä tavalla, hyönteistuhojen johdosta. Hyönteistuhoja olisi todennäköisesti pystytty rajaamaan tekemällä laajoja suojavyöhykehakkuita (=avohakkuita) ajoissa; tällä hetkellä ei ole laajoilla alueilla enää muuta tehtävänä, kuin korjata tuhoutuneet kuusikot avohakkaamalla ja toivoa edes muutaman kuusikon säilyvän.

Suomen merkittävästi kasvaneet metsien puumäärät takaavat teollisuuden puuhuoltoa ja osittain sen vuoksi jatkuvasta kasvatuksestakin tuli hyväksytty metsien käsittelymenetelmä. Kovin vähäiselle huomiolle ovat jääneet vanhojen metsätieteilijöiden varoitukset. Laaja Lapinmaa antaa hyvän esimerkin; 1950-luvulle tultaessa kaikki vähäistenkin uittoreittien varrella olleet Lapin metsät oli käsitelty jatkuvan kasvatuksen menetelmillä, kaadettu kaikki tukiksi kelpaavat rungot sahojen raaka-aineeksi. 1910-luvulla Kemi-yhtiön tukin laatuvaatimus oli nykymitoilla noin 6,1 metriä ja latvaläpimitta 20 senttimetriä, siis minimitukki. Kyllä Lapissa yli 100 vuotta sittenkin kasvoi komeita puita, mutta sadan tai kahden sadan vuoden hakkuiden jälkeen jäljelle jäivät teknisesti huono laatuiset rungot, tosin esteettisesti nätit raakit, ja uudistumattomat kunttamaat. Osaran avohakkuut ovat muuttaneet käsitystä, kyllä Lapissakin metsä kasvaa ja sitoo hiiltä!

Käsittääkseni jatkuvan kasvatuksen suurin ongelma on puunkorjuun teknologia. Turha on haikailla hevosia metsään; hevosia kyllä saadaan, mutta mistä metrisessä hangessa kuorman tekoon miehiä? Puun tuotantoa ajateltaessa jatkuvan kasvatuksen hakkuita pitäisi tehdä metsälössä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden välein. Eli suomalaisessa metsässä teknisesti vaativa hakkuu suoritetaan 5 -10 kertaa sadassa vuodessa, harvennus- /avohakkuu menetelmällä metsälössä käydään 3 – 5 kertaa samassa ajassa. Miten vältytään puuston korjuu vaurioilta, laholta ja miten saadaan jatkuva kasvatus myös taloudellisesti metsänomistajalle kannattavaksi? Avohakkuu on siitä hyvä, että se ei vahingoita jäljelle jäävää puustoa! Järjestelmällinen tietynlainen metsänkäsittely tavan kielto ei ole nykyaikaa, annetaan metsänomistajan itse päättää metsistään, kunhan ”metsää ei hävitettämän.”

Kari Palojärvi

Metsäteknologi