Aloitin tämän kolumnin kirjoittamisen miestenpäivänä 19.11.2024 ja reilua vuorokautta myöhemmin – kesken Jari-myrskyn aiheuttaman sähkökatkoksen – lähdin Taysiin. Nyt kaksi viikkoa myöhemmin jatkan tekstin kirjoittamista, mutta statukseksi on vaihtunut äiti, ja aihe on itselleni ajankohtaisempi kuin koskaan.

Eräs kansanedustaja ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja twiittasi, että Suomussalmen raakkutapaus on saanut liikaa palstatilaa. Mielestäni kerrankin jokin ympäristötapaus sai ansaitsemansa mediahuomion.

Mennyt kesä on saatu jännittää, saadaanko thaimaalaiset marjanpoimijat Suomeen vai mätänevätkö marjat metsään.

Näin eurovaalien jälkilöylyissä on hyvä ihmetellä vielä politiikkaa.

Julia Thurén kirjoitti Ylen kolumnissaan (28.3.2024) ”Naapurin avohakkuut ovat tuhonneet monen kesäparatiisin”, että mökkiläisten pitäisi yhdistää voimansa ja alkaa vaatia metsälakiin oikeutta säilyttää kaunis maisema ja marjastuspaikat.

Suomalaiset rakastavat nimbyilyä. Halutaan halpaa sähköä, muttei tuulivoimaloita mökkimaisemaan. Itse olen suhtautunut uusiutuvan ja päästöttömän energian projekteihin uteliaisuudella. Jos näen tuulivoimalan, en ajattele sen syrjäyttämää metsäpinta-alaa. Siellä se horisontissa törröttää, maamerkkinä toivosta ja puhtaammasta tulevaisuudesta.

Vastuullisuus, ekologisuus, vähäpäästöisyys, kestävyys, biodiversiteetin vaaliminen, hiilinegatiivisuus ja kaikenlainen ilmaston ja planeetan hyvinvoinnin eteen tehtävä työ on osa megatrendiä, jonka kelkasta yritykset eivät halua – tai oikeastaan edes voi – jättäytyä pois. Trendi näkyy aidosti yhteiskuntaan vaikuttavina tekoina, mutta myös kömpelöinä yrityksinä hämärtää liiketoiminnan ydintä ja pahimmillaan jopa räikeänä valehteluna ja lain rikkomisena.

Ammattiylpeydellä voidaan tarkoittaa useampaakin asiaa. Se voi tarkoittaa työntekijän omaa ajatusta työnsä merkityksellisyydestä ja tärkeydestä, mutta myös sitä millaisella pieteetillä työnsä hoitaa. Miltä tuntuu kertoessasi olevasi metsäkonekuski? Sanotko sen selkä suorana ylpeydellä vai häpeillen ja kierrellen? Onko ammatissa erilainen kaiku kuin vaikkapa sairaanhoitajassa tai hitsarissa?

Metsäkoneala ei tule ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan työttömäksi valmistumisesta. Metsäkoneenkuljettaja päinvastoin on yleensä se ammatti, jota ensimmäisten joukossa ajattelee, kun puhutaan työvoimapulasta. Ja huutava pula kuljettajista usein onkin, oli suhdanteen tilanne mikä vain. Asiasta mielenkiintoisen tekee se, että metsäkoneenkuljettajiksi valmistuneista vain puolet tekee alan töitä.

Ehkä suurin dilemma itselleni metsäkonetyössä on ollut se, että tiedostan tuhoavani jokainen työssäolotunti eläviä eläimiä. En tietenkään tahallisesti, mutta olisi melkoista itsepetosta väittää, etteikö telojen alle ja kaatuvien puiden mukana murskautuisi esimerkiksi hyönteisiä, sammakoita ja lintujen pesiä.

Olet varmasti törmännyt kuskiin, joka tietää jo kaiken? Ei ole väliä onko kyseessä innokas harjoittelija vai vuosikymmeniä ajanut konkari. Kuljettajan työnjälki on moitteetonta ja siitä on aivan turha huomauttaa. Harvennusjälki on priimaa, kasat suoria ja ajouria ei paremmin voisi suunnitella. Mutta näet, ettei näin todellisuudessa ole.

Suomea mainostetaan metsäteollisuuden huippumaana ja Suomi tunnetaankin maailmalla parhaiten juuri metsistään ja puhtaasta luonnostaan. Ja nykyään ehkä myös tanssivasta pääministeristä.

Kun puhutaan työturvallisuudesta, ensimmäisenä tulee mieleen huomioliivi, kypärä ja paloharjoitus. Osalle ehkä työturvakortti ja viiden vuoden välein toistuvat unettavat luennot.

Konetyöalojen ammatti- ja myyntinäyttely FinnMETKO on raskaskonealan päätapahtuma Suomessa ja Euroopankin mittakaavassa merkittävä metsäkonealan uutuuksien esittelypaikka. Tänä vuonna tapahtuma järjestettiin torstaista lauantaihin syyskuun 1.–3. päivä. Tapahtuman puhutuin uutuus oli julkisen ensiesittelynsä saanut sähkökäyttöinen metsäkone, Ponsse EV1. Ajankohtaisista teemoista myös energiakriisi näkyi messutarjonnassa, energiapuun korjuukalusto herätti kiinnostusta ja klapikoneille kysyntää on ollut niin paljon, että tulevaksi talveksi sellaista ei enää tahdo saada. Metsätrans aisti messutunnelmaa keskiviikon lehdistöpäivästä pitkälle lauantain iltapäivään.

Visioidaanpa hetki. Miltä näyttää suomalaisten omistamissa yksityismetsissä tulevaisuudessa? Miltä metsissämme näytti sata vuotta takaperin? Metsät kasvavat kohtalaisen hitaasti ihmisperspektiivistä katsottuna, mutta silti jo yhden pitkän ihmiseliniän aikana on ollut nähtävissä metsäteollisuudessa valtavia muutoksia. Yksittäinen puu ei ole ehtinyt elää edes vanhuuteensa, kun metsäala on siirtynyt kasvatus- ja hakkuutavasta toiseen ja kolmanteen. Pokasaha on vaihtunut moottorisahasta hakkuukoneeseen ja hevonen ajokoneeseen. ”Näin on aina tehty” ei siis pidä metsässä useinkaan paikkaansa. Nykyiset metsänkäsittelytavat ovat verrattain nuoria.

Nykynuorison työelämää varjostaa useilla aloilla silppuisuus ja pelko katkonaisuudesta. Määräaikaisia työsuhteita ketjutetaan jopa vuosia, vakipestit ovat harvassa. Tunne pysyvyydestä loistaa monessa paikassa poissaolollaan. Metsäkoneala on tähän piristävä poikkeus, sillä tuntuu, että vakituisia työsopimuksia kirjoitetaan keskivertoa useammin.

Vanha sanonta on, ettei pitäisi purra ruokkivaa kättä. Sanonta on mennyt perille, sillä kommenttikentät täyttyvät joka kerta haistatteluista, uhoamisesta ja jopa tappouhkauksista, kun uutisissa mainitaan metsäalaan kohdistuvista päästötoimista. Eli ruokkivaa kättä ei todellakaan purra - mutta puolustetaan sitäkin ärhäkämmin.

Ennen metsäalalle siirtymistä kirjoitin aktiivisesti osakesäästämisestä. Olin perustamassa nuorille suunnattua sijoitusverkostoa, kirjoitin kolme vuotta Kauppalehteen sijoituskolumnia ja alleviivaan aina sitä, että myös pienistä tuloista kannattaa säästää ja sijoittaa. Sijoittaminen ei ole vain rikkaiden ja hyvätuloisten juttu, vaan jo kympeillä kuukaudessa pääsee hyvin alkuun.

Lokakuussa sosiaalisessa mediassa levisivät karut kuvat Keurusselällä tehdyistä saarten avohakkuista. Hakatut saaret sijaitsevat parinkymmenen kilometrin päässä kotoani ja kesällä ohi veneillessäni näin proomuja. En osannut yhdistää palasia tai miettinyt asiaa sen kummemmin, kunnes luin syksyllä Helsingin Sanomista artikkelin Hakattu mielenmaisema.

Naisia on alkanut valua metsäalalla myös konepuolelle enenevissä määrin. Olen saanut vastata kysymyksiin siitä, miksi naisia on varsinkin konepuolella niin vähän ja mitä asialle voisi tehdä. Koskaan en ole ratkaisua sukupuolittuneeseen kysymykseen osannut antaa, koska oma reittini metsäkoneen koppiin oli melko poikkeuksellinen ja vaikeasti kopioitavissa metsäkonealan messuesitteisiin.

Ei vaatinut kuin yhden ainokaisen valinnaistunnin itselleni tutun hakkuukoneen ohjaimissa, kun tajusin, että jatkuvassa kasvatuksessa on paljon muitakin ongelmia, kuin sopivan maaperän ja puuston löytäminen.

Ryhmässämme piti alun perin aloittaa neljätoista opiskelijaa. Ensimmäisenä päivänä paikalle tuli yhdeksän. Pari vaihtoi syksyn mittaan alaa, yksi maanrakennukseen, toinen metsuripuolelle. Seuraavan kesän aikana muutama livisti muihin hommiin ja alkuperäisistä - elokuussa 2020 aloittaneista - jäljellä on enää kolme.

Ensimmäinen metsäoppilaitoksen kouluvuosi on nyt taputeltu. Vuoden päästä näihin aikoihin olen valmis metsäkoneenkuljettaja, jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti.

Juttelin laanilla opettajani kanssa, joka myönsi olleensa skeptinen valintani suhteen. Puheidensa mukaan oli aivan kahden vaiheilla valitsisiko työhistoriani ja metsäkonekokemukseni perusteella minua alkavalle kurssille laisinkaan.