Vastuu kasvattaa aikuiseksi

Tällä hetkellä päivätyössäni saan kasvattaa 9 – 12 -vuotiaita lapsia, mikä minulle on luottamustehtävä. Pääosin luokassani on 10-vuotiaita, joilla on kahdeksan vuotta aikaa kasvaa ns. aikuiseksi. Onneksi kasvua tapahtuu sen jälkeenkin ja valmiiksi ei taida tulla kukaan. Milloin on sitten se ikä tai elämän kohta, jolloin pitäisi olla aikuinen? Tätä pohdin taannoin yhdessä 21-vuotiaan poikani kanssa puhuessamme elämän vastuista ja oikeuksista. Maailmanparannuskeskusteluja on mukavaa käydä aina silloin tällöin ja vielä mukavampaa, jos niiden seurauksena jokin itsessä muuttuu. Poikani suosittelemana päätin lukea maailmanlaajuisen Jordan B. Petersonin bestsellerin ja ehkä se vahvisti taas kerran vastuuseen kasvattamiseen!

Peterson sanoo viisaasti: ”Järjestä omat asiasi kuntoon ennen kuin kritisoit maailmaa.” Pieniä tyttöjä ja poikia kasvattaessani käyn usein tähän liittyen keskustelua heidän kanssaan. Erimielisyyksiä selvitettäessä kuulen joskus oppilaan selittävän tyhmää käytöstään sillä, että joku toinen on tehnyt niin. Kysyessäni ”pakottiko tämä toinen sinua tekemään samoin?” saan aina vastaukseksi: ”Ei”. Lapset tietenkin matkivat toisia elämäntaitoja oppiakseen, minkä vuoksi meillä aikuisikään ehtineillä on iso esimerkkivastuu. Valinta on meidän - joko syytämme loputtomasti poliitikkoja, epäoikeudenmukaisuutta, työnantajaa, työyhteisöämme, vanhempiamme tai jotakin muuta tai valitsemme toisen tien olemalla nöyriä ja myöntämällä vastuumme sanomisistamme ja tekemisistämme.

Muistan elävästi erään asiakkaani vuosien takaa. Hän oli ollut saman työnantajan palveluksessa nelisenkymmentä vuotta ja oli tavattoman katkera. Hän kantoi kaunaa esimiehilleen, koki useat työpaikkansa muutokset epäoikeudenmukaisiksi, moitti työkavereitaan ja kertoi ääneen sanomisen tai palautteen antamisen sijaan pitäneensä pahan olonsa sisällään. Asiakkaani vilpittömästi uskoi pitäneensä pahan olonsa sisällään, eikä nähnyt, kuinka syyttämällä toisia myrkytti ympäristöään. Hänelle oli täysin vierasta itsensä reflektointi, sillä hän oli vuosien ajan siirtänyt oman pahan olonsa toisten kannettavaksi valittamalla. Kysyin, onko hän koskaan vuosikymmenien aikana harkinnut hakevansa työtä muualta. Sain vastaukseksi: ”Kerran olin vähällä lähteä”.

Syitä pahan olon sisällä pitämiseen kannattaa tarkastella vähintäänkin läheistensä vuoksi. Ei ole reilua myrkyttää toisten elämää edes sillä perusteella, että valittamalla voi saada muutoksia aikaan. Aina on suotavaa miettiä, kenelle purkaa mieltään ja mistä aiheesta. Rehellinen ja rakentava keskustelu useimmiten tuottaa toivotut muutokset. Mikäli niin ei syystä tai toisesta tapahdu, aikuisena on mahdollisuus väistyä takavasemmalle oman itsen ja läheisten hyvinvoinnin vuoksi. Kun itsen sisäisestä tarkastelusta tulee tuttua, osaa läheisilleen kertoa oman pahan olon lähteet ja ottaa vastuun elämästään, eikä toisten tarvitse varoa sanomisiaan tai kannatella keskenkasvuista valittajaa.

Pariterapiassa yksi tavallisimpia keskustelun aiheita on kumppanille kiukuttelu. Vanhemmuus-keskusteluissa isät ja äidit ottavat esille lastensa kiukuttelun. Kummassakin on kyse samasta: ei ole helppoa olla kiukuttelun maalitauluna. Usein sanonkin, että puoliso jatkaa sitä, mikä kasvuperheessä vanhemmilta jäi kesken. Toisin sanoen puolisona joutuu ottamaan vastaan itsestä johtumatonta turhautumista ja pahaa oloa. Rakkaalle ja läheiselle ihmiselle on turvallisinta olla juuri se, kuka on. Kuitenkin on tärkeää pitää mielessä lapsen ja aikuisen ero. Lapsen kuuluu ja pitää olla vanhempiensa ja aikuisten kannattelema. Hyvä kasvattaja kestää kiukuttelut ottamalla ne vastaan ja palauttamalla lapsen tunteet siedettävinä hänelle takaisin. Mitä enemmän lapsi saa turvallisesti näyttää tunteitaan ja aikuiset opastavat tunnehillintää vaatimalla toisia arvostavaa käytöstä, sitä vähemmän puolisoille tai työyhteisöille jää kannateltavaa aikuisiässä.