Tuula Pukkala: Rajattomuuden rajuja seurauksia

Nyt olen riittävän rohkea kirjoittaakseni rajattomuudesta, joka varsin usein tulee sanana ajatuksiini lehtiä lukiessani, maailman tilannetta ja maamme johtajien päätöksiä seuratessani, asiakkaita tavatessani, oppilaita jututtaessani, moniammatillisissa oppilashuoltokokoontumisissa ratkaisuja pohtiessani tai jopa ystävieni kanssa maailmaa parantaessamme.

Jokainen meistä haluaisi fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia lapsille ja nuorille, jotka tulevina vuosina astuvat yhteiskuntamme kannatteluvastuuseen. Monet heistä onneksemme pystyvät aikuisen vaateisiin, mikä heidän kohdallaan on monen myönteisen tekijän summa. Valitettavasti yllämme on jo pitkään ollut suuri huolenpilvi ensimmäisten viidentoista vuotensa aikana oireilevista lapsista ja nuorista. Mitkä tekijät voisivat selittää 5 – 7 -vuotiaiden, kepit kädessään aikuista lenkkeilijää uhittelevien lasten käyttäytymiset? Tästä Ilkka-Pohjalaisessa kirjoitettiin syyskuun lopulla.

Kokonaisvaltaisen lapsiperheiden tuen ja toiminnan on kohdistuttava fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen, sosiaaliseen hyvinvointiin, turvallisuuteen, elinympäristöön ja osallisuuteen. Kaiken kattava kokonaisuus tarkoittaisi kuntayhteisöjen, kolmannen ja yksityisen sektorin toimijoita, perheitä ja monia sidosryhmiä, jotka kaikki toimisivat päämäärätietoisesti lasten ja nuorten hyvinvointia edistääkseen. Tähän tulevat hyvinvointialueiden toimijat tähtäävät ja samaan pyrki 2016 alkanut Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma. Monitoimijaisissa yhteistyöverkostoissa on voimaa, vaikka valitettavasti mikään verkosto ei ehdi korjaamaan kotien rajattomuutta kokonaan. Kodin ulkopuolinen tuki alkaa usein liian myöhään tai auttavan tahon resurssit eivät riitä kaikkeen, mihin apua tarvittaisiin.

On tärkeää ymmärtää oma rajallisuus, mikä on merkki orastavasta aikuisuudesta ja johtaa avun hakemiseen muilta. Kamalaa puolestaan on se, että ei ole rajoja, minkä vuoksi toiset joutuvat asettamaan ne. Kaverivanhemmuus arkikielellä kuvaa tätä parhaiten: neuvotellaan, ollaan epäjohdonmukaisia ja pyritään miellyttämään. Kun vanhemmat eivät omassa rajattomuudessaan osaa asettaa lapselleen rajoja, seurauksena on pieniä ja vähän isompia diktaattoreita, jotka jopa alle kouluikäisinä käyvät vieraiden ihmisten päälle tai vaativat osakseen erityiskohtelua luulleessaan olevansa johtajia.

Lapset ja nuoret eivät vielä osaa asettaa rajoja, eikä heillä edes ole mahdollisuutta rajaamiseen. He tarvitsevat turvallisia aikuisia, jotka asettavat rajat rakkaudella. Rakkaudessaan huoltajat ovat läsnä kantaen vastuuta lapsen fyysisistä ja psyykkisistä tarpeista antamalla omalla elämäntavallaan mallin huollettavilleen. Turvalliset aikuiset osoittavat, milloin lapsi onnistuu, pettyvät huonosta käyttäytymisestä, ohjaavat toivottuun toimintaan, kannustavat, lohduttavat ja rohkaisevat. Kaikesta tästä muodostuu turvallinen ja ennakoitava kasvuympäristö, jossa ihmisen verso tietää olevansa huoltajiensa rakastama ja arvokas. Pelkkä rakastaminen ei riitä, vaan lapsen on yksinkertaisesti opittava tottelemaan ja kunnioittamaan aikuisten asettamia rajoja. Vain riittävän usein pettymyksiä kohdattuaan lapsi alkaa kestää niitä ja vähitellen hänelle muodostuu itsekuri.

Itsekuri merkitsee oman käytöksen hillitsemistä, päämäärätietoista työskentelyä tavoitteiden saavuttamiseksi, kykyä kieltäytyä hetkellisistä mielihyvän aiheuttajista jonkun itselle merkityksellisen päämäärän vuoksi, kykyä säästää ja hallita omaa taloutta, säännöllistä työn tekemistä, itsestään ja läheisistään huolen pitämistä, sosiaalisen median tai pelaamisen ajoittaista keskeyttämistä, riittävää yöunta, liikkumista, terveellisiä elämäntapoja, ei-sanan sanomista, toimimattomista tavoista eroon pääsemistä ja oman ympäristön siisteydestä ja puhtaudesta huolehtimista. Itsekuri on itse asiassa työkalu, joka auttaa ihmisiä elämään omien arvojensa mukaisesti. On helppoa sanoa arvostavansa tai tekevänsä yhtä ja toista, sillä vasta teot osoittavat, pystyykö ihminen toimimaan tavoitteidensa mukaan. Täydellinen kieltäytyminen kaikesta mukavasta ei näytä kantavan pitkään. Ihminen pystyy todennäköisimmin elämään tavoitteidensa mukaan parhaiten, kun hän itsekurissaan palkitsee itseään omista onnistumisistaan. Varmaa on se, että palkinnotkaan eivät tunnu miltään, mikäli sitä ennen ei ole ponnisteluja.

Itsekuri, palkinnot ja ponnistelut – kaikki rajattomuuden estämisen keinot tarvitsevat aikaa. Meillä kaikilla ei ole kasvuperheessämme ollut rajoja, jotka auttaisivat aikuisena elämistä. Tästä vilpittömältä kuulostavasta syystä johtuen yhteiskunnassamme on rajoja asettavia tahoja, jotka eivät aina ehdi toimia ajoissa. Paljon pahaa ehtii tapahtua rajattomuuden ralleissa! Kasvatuksen väkevyyteen uskovana ja loputtomasti siitä innostuvana houkuttelen kaikkia tämän lukeneita pohtimaan rajojaan. Mitä hyvää minulle, läheisilleni, ystävilleni, paikkakunnalleni, kotimaalleni ja koko maailmalle seuraisi siitä, että jokainen opettelisi itsekuria omaa ja toisten elämää parantaakseen?