Itsenäisiksi emme kasva itseksemme

Heinäkuun kymmenentenä luin Aamulehdestä surullisia tutkimustuloksia. Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön (YTHS) neljän vuoden välein toteuttama laaja terveysvertailututkimus oli osoittanut, että ahdistuneisuushäiriö- ja masennusdiagnoosien määrä on kasvanut merkittävästi yliopisto-opiskelijoilla vuodesta 2000 alkaen. Suomen yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa opiskelee yli 200 000 perustutkinto-opiskelijaa. Vuonna 2000 korkeakouluopiskelijoista masennus todettiin 3,6 prosentilla ja vuonna 2016 masennusdiagnoosin heistä sai 10,2 prosenttia. Yleisin ongelma korkeakouluopiskelijoilla oli ylirasituksen kokeminen.

Muita tutkimuksen osoittamia psyykkisiä vaikeuksia olivat keskittymisvaikeudet, valvominen huolien vuoksi, itsensä onnettomaksi ja masentuneeksi kokeminen sekä itseluottamuksen menettäminen. Yli viidennes opiskelijoista koki mielialansa, tulevaisuutensa suunnittelemisen, omat voimavaransa ja kykynsä negatiivisiksi. Lisäksi Kela on julkaissut karun totuuden nuorten mielenterveysperusteisista eläkkeistä, jotka ovat vuosi vuodelta lisääntyneet.

Vuonna 2016 korkeakoulua käyvät perustutkinto-opiskelijat ovat suurelta osin syntyneet 1990-luvun lopulla. On mahdotonta sanoa, mistä psyykkinen huonovointisuus tarkalleen johtuu, sillä taustalla on erilaisia tekijöitä. Monet Suomen kunnat kipuilivat laman jälkimainingeissa 90-luvun lopulla, mistä johtuen lapsiperhepalveluilla ei pystytty puuttumaan ajoissa varhaislapsuuden varoittaviin signaaleihin, vaikka tiedettiin varhaisen puuttumisen edut.

Lisääntynyt psyykkisen avun tarve selittynee silläkin, että mielenterveyden häiriöistä kärsivät hakeutuvat hoitoon aikaisempia vuosikymmeniä paremmin. Mielenterveyssyistä ei enää leimauduta entiseen tapaan ja toisaalta psykiatristen palveluiden määräkin on lisääntynyt. Työelämän kova kilpailu eri tehtävistä ja vaatimukset asettavat ihmisten stressinhallintataidot koetukselle, mikä ei helpota oireilevien nuorten pärjäämistä.

Suomessa tiedetään nuorten tilanne. Liian monet jättävät hakematta peruskoulun jälkeisiin opintoihin tai keskeyttävät opintonsa. Valtakunnallisesti ja paikallisesti pyritään kehittämään erilaisia tukitoimia. Esimerkiksi vuoden 2018 alussa voimaantulleen lain mukaan opiskelijalla on oikeus erityiseen tukeen ammattitaitovaatimuksien tai osaamistavoitteiden saavuttamiseksi. Maassamme on paljon nuoria, jotka tarvitsevat tämän erityisen tuen ns. nivelvaiheeseen eli perusasteelta toiselle asteelle siirryttäessä. Erityisopettajien ja nuorisotyöntekijöiden tarve on valtava, mitä lisää vielä neuropsykiatrisista oireiluista kärsivät nuoret, joille kaikki siirtymät vaiheesta toiseen tai jopa tilasta toiseen ovat haastavia. Heistä monet ovat käyneet peruskoulunsa pienryhmässä tai olisivat tarvinneet sitä aistiherkkyyksiensä, häiriöherkkyytensä tai keskittymisvaikeuksiensa vuoksi.

Erityinen tuki, jota nuoret tarvitsevat, käytännössä tarkoittaa elämänhallinnan taitojen kuten vuorokausirytmin opettelua, liiallista itsenäisyyttä painottavien opetusmuotojen vähentämistä, nuoren vahvuuksien tutkimista, luku- ja kirjoitustaidon vahvistamista, peruskoulun sisältöjen kertaamista, tekemättä jätettyihin tehtäviin tai rästitehtäviin puuttumista, toiminnan ohjausta ja erityisesti henkilökohtaista ohjausta. Nämä nuoret toisin sanoen tarvitsevat aikuisen kannattelua.

Jokaisen ihmisen pitää saada olla lapsena riippuvainen voidakseen itsenäistyä. Jos ihminen ei saa olla riippuvainen aikanaan, hän loppuelämänsä omassa turvattomuudessaan janoaa nähdyksi tulemista, ei kestä raskaita ajanjaksoja ja kipuilee omanarvontuntonsa kanssa. Riittävästi turvalliseen aikuiseen ripustauduttuaan eli yhdessä aikuisen kanssa elämää opeteltuaan ja vastuun kantamista harjoiteltuaan ihminen haluaa kokeilla siipiään, eikä tarvitse toista aikuista vastuunkantajaa viereensä. Ensin joku muu tekee puolestamme, seuraavaksi tämä joku muu seuraa ja opastaa tekemistämme, sitten teemme yhdessä jonkun muun kanssa ja jonakin päivänä osaamme tehdä itse ilman jonkun muun opastusta.

Mietin, mahtaako nuorten huonovointisuudessa olla osittain kyse siitä, että kukaan ei ole koskaan vaatinut heiltä mitään, mistä johtuen kyseisten nuorten ei ole tarvinnut ponnistella minkään vuoksi. Jatkuva alisuoriutuminen tekee ihmisestä laiskan ja liian helppo elämä ei ole kenellekään hyväksi! Ajassamme on paljon aikuisia, jotka eivät kestä tavallista arkea ja lapsia, jotka luulevat, että he halutessaan voivat jättää tekemättä asioita, kun ei huvita. Vanhempien ja ammattikasvattajien on oltava lapsille läsnä, opetettava heille elämäntaitoja ja vaadittava heiltä, jotta lapset itse voivat tuntea osaamisestaan ja selviämisestään ylpeyttä. Vaikeat ajat on helpompi kestää, kun oma runko on rakennettu erilaisista taidoista, vastuusta ja terveestä itsetunnosta. Elämän ei tarvitse olla aina hauskaa ja helppoa!